CMX

Kaikki lauluraidat tehty. Eilen kahdeksan tuntia kymmenen minuutin tauolla, tänään sama. Rake sanoi, ettei ole koskaan laulattanut ketään artistia albumille näin ankaraan tahtiin. Jaa. Jos ei paikat kestä, hajotkoon. Kaksitoista leadiraitaa ja kuutisenkymmentä stemma- ja kuororaitaa yhteensä. Kurkku on direktiivin mukainen.

Ja kuten lauluhommien kanssa niin usein, laulu on laulettavissa levylle vasta noin kymmenen harjoituskierroksen jälkeen, jolloin tehdään hengitys- ja muut merkinnät ja opitaan kappale viimeinkin niin hyvin, että ei tarvitse ajatella sanoja tai säveltä vaan voi keskittyä sävyyn. Tässä vaiheessa tulee myös usein tekstimuutoksia. Ja melodiamuutoksia. Ja stemmojen tekeminen on kyllä oma lajikkeensa, sekin.

Huomenna Rake siivoaa raidat. Tahtoo sanoa, että kaikki vinkaisut, ylimääräiset soolonpätkät, yskimiset, suhinat ja rumpalin loppumöläytykset otetaan raidoilta pois häiritsemästä. Sekä tasataan lauluntuplausraitojen mahdolliset s- ja t-epäsynkat. Yms, tms. Tehdään eri soitinryhmistä miksausystävällisiä paketteja ja poistetaan väliaikaiset efektoinnit. Ja viritetään melodynella se yks hirvee epävirekuoro… (vähemmän siihen menee aikaa kun opettaa yhden miehen idioottilaumalle kaunolaulua).

Torstaina pitäisi aloittaa miksaus. Ensimmäinen päivä menee perusrumpusoundin hakemiseen ja äänipöydän yleiseen kalibrointiin. Sen jälkeen homman luulisi etenevän tahtiin biisi per päivä. Pili pili!

Tässähän alkaa jännittää.

Hän Karakorumista tuli meillepäin.

Torstaina alettiin laulupäivät. Ne ovat ainakin sanoittajasäveltäjälle niitä pyhiä päiviä, jolloin levy toteutuu. Tapahtuu ja muuttuu siksi, mitä sen alunperin pitikin olla.

Bonemarrow, sano ruottalainen.

Huone pimenee, naaman eteen ilmestyy kalliin näköinen iso mikrofoni, nuottiteline, jossa on tekstinippu, ja pieni lukulamppu. Pitää alkaa kuunnella ääntään, sanojaan. Puhumaan intiimejä. Yleensä se on myös levytysprosessin hitain osuus. Ihmisen ääni, sointi, teksti, tulkinta. Plaa plaa.

Puolessatoista työpäivässä on yllättäen laulettu puolet lauluista stemmoineen valmiiksi. Stemmoineen!

Ikinä Auringon aikana tai jälkeen ei laulaminen ole ollut näin kiinteää ja lähellä. Näin iholla. Ei voi tajuta.

Yleensä ensimmäiset kolme ottoa tehdään tekstiin hengitysmerkkejä, sitten alkaa oikean sävyn hakeminen. Sitten aletaan hakea oikeaa tulkintaa. Yleensä siihen on mennyt melko pitkä aika per laulu. Nyt olen jotenkin tuuuuuulessa ja asiat tuntuvat luistavan. Ehkä ne on nää hyvät kuulokkeet.

Jos hyvä tuuli jatkuu on kaikki valmista tiistai-iltana. Sitten aletaan miksaus.

Kiitos laulun jumala, sinä korkea ja pimee! Kiitos näistä päivistä!

Taas on kireetä ku viulun kieli. Kaikki on vittu huonosti. Pelko on hyvän projektin merkki. Pimeys on hyvän päivän merkki.

Viimeisiä kitaroita vedelllään, ehkä vähän haikeenakin. Jokaisen levyn teko on aina ensimmäisen levyn tekemistä. Maailman uudelleenkeksimistä.

Tässä männäpäivänä tajusimme, että tämä levy on varsinainen kitaramuseo. Rokin aikakaudet ja soundikäsitykset ovat kaikki läsnä. Paitsi tietysti se dogmankieltämä d-virityshöpöhöpöhevi.

Hesarissa joku melko itsekeskeisen oloinen filosofi haukkuu narsistiset taitelijat, mutta sanoo sitten totuuden etsijän totuuden: enemmistö on aina väärässä. Ja kehtaa sanoa vielä toisenkin: taiteen tehtävä on etsiä ikuisuuden hetkiä.

Etitään, etitään. Taiteilija on lajinsa viimeinen, ainoa jonka tontilla paska haisee ja koneet jyräävät.

Päivä on eräänlainen tauoton huutomerkki. Olemme vältelleet koko session ajan ensisingleksi kaavaillun kappaleen työstämistä. Yleensähän singlekappaleet hätiköidään kasaan jossain kesken session. Nyt sitä työstetään kitarapäivistä toisiksi viimeisenä. Aluksi Rasio soittaa punkkia ja saksanturkkilaista musiikkia, sitten Halmkrona suristelee geometrisiä. Kuuntelemme tulosta ja huomaamme lyövämme eräässä kohdassa kaikki käsillä tahtia. Mikki pystyyn ja hand-clapit nauhalle! Sen lisäksi laulaa luikutetaan neljänkymmenenviiden miehen mullikuoro erääseen pientä nostatusta vaativaan lauluun.

Sitten kymmenen minuutin tauko vanhaksi käyneen kahvin äärellä. On aika kuunnella materiaali läpi ensimmäisen biisijärjestyskaavailun mukaisesti. Taas muistiinpanoja. Kappalejärjestyksen teko tulee olemaan mielenkiintoista. Yhtäkkiä huomaa olevansa aivan poikki.

Huomenna viimeistellään kolmen viikon kitarasessiot. Erilaisia slide-, feedback-, swell- ja tikkausraitoja on soittamatta, yhden kertosäkeen soinnut aksentoimatta ja yksi melodiakitara soittamatta.

Torstaihin saakka aikaa jatkaa tekstien viimeistelyä, sitten alkaa laulaminen. Se tulee etenemään noin kaksi leadia stemmoineen -päivävauhtia. Jatkan järkyttäviä aamuisia äänenavaussessioita autossani, jossa Värmelandsvisa on hitti.

Missä viipyy ÄKT:n tukilakko? Suomi ulos Tiibetistä!

Nyt ei hirveesti ehdi kirjoittaa. Luovuuden metallimyrsky löi aivoihin tapin aamulla, eikä sitä keskettänyt kuin pieni iltapäiväinen verensokerin notkahdus.

Neljä ukkoa istuu piuhojen, elektroniikan, romupurkkien ja instrumenttien muodostamassa kasassa ja pistää maailmaa ääniksi.  Tänään pääkanavointivastuun otti Halmkrona muiden huudellessa enemmän tai vähemmän mahtavia ehdotuksia vierestä. Kummallisinta on, että jossain vaiheessa kaikki laulut vääntyvät ihmeellisellä tavalla ilmiselviksi hiteiksi ennenkuin jokin sietämätön päähänpisto tuhoaa moisen mahdollisuuden.

Koko projekti alkaa vaikuttaa yhdeltä pitkältä hallusinaatiolta, joka irtipäästettynä syö koko maailman.

Tulen lähes tunnin myöhässä studiolle. Ketään ei näy missään. Revin uuden Voxini pakkauksesta ja keskityn tuokion jatsahtavan rytmänbluusin saloihin. Sitten tulee Rake. Ehdotan, että ellei kitaristeja näy, voin soittaa jotain puuttuvia komppiraitoja noin jotain tehdäksemme. Sitten tulee Rasio. Alamme kuunnella äänitettyjä biisejä läpi. Rakee tekee muistiinpanoja ilmassa lentelevistä huomioista, kuten myös omistaan, tietysti. Ensi kertaa alkaa noin seitsemännen kappaleen kohdalla hahmottua, millainen tästä albumista on tulossa. Sitten tulee Halmkrona. Aloitamme kuuntelusession alusta.

Sitten Rasio soittaa kitaraa ja Halmkrona soittaa kitaraa ja kaikki soittaa kitaraa ja varpuset ilmassa leikkiä lyö. Pian kello on kuusi ja ollaan niin pitkällä, että kappaleisiin tehdään jo piilokoristeita. Siis sellaisia ääniä ja raitoja, jotka hädin tuskin tulevat kuulumaan jossain kuuloalueen rajamailla siinä valmiissa teoksessa, mutta mauste se on pienikin mauste.

Välillä tällainenkin ihme: erään laulun molemmat kitararaidat soitetaan livenä reaaliajassa sisään. Kolmannella yrityksellä tulee hyvä.

Ensi viikko on vielä kitaroita, sitten alkaa kitarisojen rääkkääminen.

Tulen Golgatallemme yhdentoista maissa vietyäni ensin painosta erän kirjoja Lilithin toimistolle. (Lilithin kautta on maanantaina julkaistu Homoseksuaalisuus-niminen uraauurtava (!) tiedekirja, johon kannattaa tutustua värähti viisari mihin suuntaan hyvänsä. Tai vaikkei värähtäiskään.)

Ulkona hehkuu keväinen aurinko. Sisällä Rake istuu editoimassa jotain diskobiisin kuuloista tarkkaamossa ja Rasio surffaa netissä kilvan Saatanaa vastaan. Halmkrona ei tänään pääse tulemaan. Sitten jatkuu kitaratyö iltakuuteen. Rasio soittaa meluisia akustisia ja rytmistä kilpavoimistelusähköä.

Juuri kun alan hermostua asioiden jonkinlaiseen verkkaisuuteen saan tehtäväkseni lakaista (Timo Kämäräisen termi akustisille taustaraidoille, joilla kieliä soitetaan vatkaavalla liikkeellä, vrt. nuotiokitara) erään laulun helinät. Osaan kappaleen koska olen sen tehnytkin eikä soittaminenkaan tuota vaikeuksia. Saan raidan tuplauksineen nauhalle melko suoraan kahdella otolla. Sitten vilkaisen kelloa. On vierähtänhyt tunti ja kaksikymmentä minuuttia. Siis kahdeksan minuutin suoritukseen. Sen verran muuta aikaa meni uusien kielten virittämiseen, mikrofonien asetteluun, etuvahvistinasetusten hakuun, ekvalisointiin ja siihen, että joku muistaisi että se yksi sointu on duuri! Verkkaisuus on siis harha, joka johtuu tämänhetkisestä tuottaja/tuottajan apulainen/tarkkailija/kitarateknikko/ideoitsija/kasvi -asemastani, jossa aika venyy.

Iltapäivästä uskallamme ottaa käsittelyyn albumin nimibiisin. Rasion tuomat uudet efektipurkit saavat asiaankuuluvaa kohtelua ja kappale nousee ounastelevasta luonnoksesta kypsään itseyteensä.

Studio on aamusta puhdas kuin puolalainen pankkiholvi syksyllä -39. Täällä on siivottu. Äänitystila odottaa ystävällisenä akustisten kitaroiden soittajia. Täydellisen soundin salaisuus on tässä tapauksessa kolmen putkimikrofonin, kolmen putkietuasteen sekä helvetin kalliin lainakitaran yhdistelmä. Siitä kiitämme Tukiaisen Mikkoa, jota kapitalismin ruoska läimii.

Lämmin seitkytluvun sointi leviää kuin pullantuoksu tarkkaamoon Halmkronan näppäillessä testiääniä. Sitten alkaa se helvetti, että kappale pitää oikeasti näppäillä sormilla, opetella biisiä ja tehdä lennosta sovitusta samalla. Aika pian siinä on kuulemma sormet nilellä, krampissa ja irti. Mutta komiaa tullee jälkeä. Viimeisiin herooisiin sointuihin tarvitaan kyllä sitten Rasio, sillä Rake onnistuu keksimään soinnun, jonka tuottamiseen otelaudalta tarvitaan kuusi sormea! Minä istun tarkkaamon nurkassa eilisen jäljiltä sopivan romuna ja kuuntelen. Kaikki, jotka ovat paikalla vaikuttavat levyn ratkaisuihin ja tunnelmiin. Tänään viisi kitarataitaa. Huomenna toivottavasti saman verran.

Aamulla suunnitellaan kansi- ja kuva-asioita ja puhutaan syksyn kiertueesta. Levyn julkaisuajankohta fiksataan myös. Sitten uudelleensovitustyön pariin. Kaksi laulua on alkupeleissä arvioitu väärin, ja niihin pitää rakentaa uudet rumpukompit. Toinen myös transponoidaan, ja koska siinä on dogmanvastaisesti noin kaksitoista sointua, menee uudelleenhahmottamiseen aikansa. Karikot selvitetään lopulta laittamalla minut soittamaan ohjausraita kitaralla, sellainen, jonka pohjalta meillä on rakenne ja soinnut nauhalla. Kuullaan varsin karua näppäilyä ja jokunen valittu kirosana. Tuo transponointi ei ole oikein minun heiniäni. Kun laulan pikaista demolaulua johonkin mikinraunioon minimaalisella kuulokuvalla kitarasta Rasio kyselee, onko tuolle laulun vireelle mitään tehtävissä? On. Sitten Halmkrona lähtee pohjoiseen ja Tuomas soittaa ensimmäisen uuden version sisään kolmella otolla. On se nopee. Ainoa ongelma on, että kaveria pitää monta kertaa pyytää soittamaan huonommin, koska kappale vaatii primitiivisiä ratkaisuja. Sitten pieni tauko ja sama käsittely toiselle laululle. Viiden maissa pääsen vielä bassoraitojen kimppuun. Niistä tulee erittäin epä-CMX -raitoja. Kappale hylki muita ratkaisuja. Tällä kertaa on muuten normaalin noin kahdentoista mikrofonin asemesta vain neljä rumpumikkiä. Ja mikitys on tiukasti varastettu jostain äänitysalan retroilijoitten sisäpiirin lehdestä.

Se vähän aikaa sitten muka hajoillut Hiwatt – tuo maailman ärhäkin rokkivahvistin – tuli muuten eilen huollosta. Yksi valmistajan viallinen putki koko härdellin takana. Nyt tuo tuossa kiiltelee ja pitää tarvittaessa sellaista ääntä, että paikat lähtee hampaista vielä ulkomaillakin. Ja pedaaleita ilmestyy koko ajan lisää lattioille. Laitehulluus on tosiasia. Mun tuliterä Vox AC30 tuli tänään maahantuojalta. Kiitti Jute! Se on vielä paketissa, sillä minä osaan pidätellä…

Seuraava studiopäivä on ensi keskiviikko. Tänne tulee välillä Tuomari Nurmion bändi näyttämään närhelle munat. Saa nähdä miltä se rokki maistuu keskiviikkona Rickie Lee Jonesin keikan jälkeisenä aamuna.

Satunnainen lukija voi ihmetellä, miten kuuden kitararaidan tekemiseen voi mennä päivä. No sen vuoksi, että se on tarkkaa puuhaa, jossa sointivärin hakeminen, soiton intonaatio, stemmojen rakentaminen ja yleinen rokkaus vaativat kaikki osansa. On orkestereita, jotka tulevat studioon, pistävät kamat pystyyn ja soittavat valmiiksi treenatun levyn läpi samoilla soundeilla. Me emme ole semmoinen orkesteri. Meille studio on pyhättö ja laboratorio. Siellä etsitään oikeaa ääntä. Moinen voi johtaa outoihin ratkaisuihin. Ja hetkeen pitää luottaa. Ellei levy hylji jotain ääntä, se tehdään. Ryömitään lattioilla siirtelemässä mikrofoneja, piuhoittamassa efektivuoria ja etsimässä erikoisvirityksiä. Nämä asiat eivät usein levyllä kuulu. Mutta kuuluvat silti. Tänään oli hyvä saalis. Ehkä se johtuu osittain John Keelin Mothman prophesies -kirjasta, joka lepattaa studion pöydällä. NE tulevat ääniraidoille.

Kuten Jimmy Page sanoo It might get loud -dokkarissa, jonain päivinä ei musiikki tule luo. Kitara on mykkä. Mikään ei kuulosta ääneltä. Jumalten vasara ei iske. Jonain päivinä taas luulee löytäneensä viisasten kiven, Eldoradon ja muusan rakkauden yhdellä kertaa. Ja näiden välissä ovat ne päivät kun tehdään musiikkia.

Kymmenen päivän tauon jälkeen kuuntelemme luonnoksia. Päätetään sovittaa kaksi kappaletta uudelleen ja perjantai sovitaan rumpupäiväksi. Sitten demolaulan kappaleet, joiden tekstejä on muokattu. Muuten päivä menee sen kuuluisan niin sanotun fiilistelyn, eli suomeksi tunnelmoinnin merkeissä. Keskiviikkona ei ole studiota, sillä tuottaja korjaa kattoaan. Torstaina jatketaan kitaroitten parissa. Niitä on soittamatta noin kolme, neljäkymmentä. Kahden viikon rupeama heitä siis.

Studiosession aikainen elämä on merkillistä. Laulut tulevat uniin, mieli askartelee jatkuvasti yksityiskohtien kimpussa, kannet ja muut tulevat asiat liikkuvat alitajunnassa. Ulkoisesti ei tapahdu mitään, mutta rallit soittaa soittajaa kuin myrskytuuli lokinpoikaa.