CMX

Taiderockpäivä jos mikä. Kahdentoista maissa aloitellaan. Ulkoa kuuluu kolarien ryske vuoden liukkaimpana päivänä. Tuomas on tulossa rummuttamaan puuttuvia ottoja. Jannen kanssa luonnostelen tremolobassolla maailman hitainta biisiä (ellei lasketa sitä John Cagen etäisessä kirkossa vellovaa nelisataavuotista riffiä). Pukeutumiskoodi alkaa olla aika nollassa, mitä lie tohveleita ja verkkatikkureita. Ernon puolella fiittaa joku ruotsalainen visertäjä. Pöydällä on saksaksi dubattuja Barbapapoja, chilipurkkeja ja Patrick Harpurin Daimonic Reality.

Välillä kuunnellaan musiikkia, Decembristsejä, Talk Talkia, The Whota, Animal Collectivea ja White Denimiä. Lattialla on hujan hajan noin viisitoista fuzzpedaalia muista tinapurkeista puhumattakaan. Isi haisee musiikilta. Tänään taitaa olla perjantai. Työt ovat edistyneet samaan tahtiin kahden ensimmäisen viikon aikana kuin Talvikuningasta tehtäessä. Ja sitten se hauskanpito vasta alkaa kun rumpupohjat on tehty. Radiossa puhuvat eläkeiän nostamisesta. Siinäpä nostavat.

Rasio tulee paikalle ja alamme porukalla kehitellä maailmansotaa tämän paskan uudelleenvirittämiseksi. Tällä paskalla tarkoitan länsimaista demokratiaa.

Tänään kahdet pohjat. Sanan kaikissa merkityksissä. Pään sisällä olevaa lihasta särkee.

Hienoa, että on laite, jolla mikrofonin voi sijoittaa virtuaalisen Ladan suljettuun takakonttiin. Mä lähen nyt himaan kattomaan seiniä ja saamaan suuren luokan visioita. Huomenna rumpupäivä.

…Kysyi eilen Tavastialla Jannelta Udon keikalla, että mitens studiossa sujuu. Siitä varmaan tuo krapulainen ilme. Itse tutustuin eilen kossuvissyn salaisuuksiin kotipaikkakunnan paikallisessa. Missä kaikki urpot tulee jutteleen. Kyllä elämä on sitten suloista.

Tänä aamuna siis tuijotellaan ja haaveillaan. Lähinnä kaikesta, mistä Betty Ford haluaisi meidät vapauttaa aika-ajoin sievoista maksua vastaan. Pitänee miksata tämä levy Amsterdamissa. Onks kellään hevosten nukutusainetta? Ku eihän tuo meidän Ajax saa unta.

Nyt tuo Halmkrona katsoo läppäriltä Matkaoppaat-ohjelmaa (???) ja Rake täyttää Ylpön Gramex-listoja. Hyödykästä ja mystistä kaiken kaikkiaan. Kohta isketään kahden uuden laulun kimppuun kuin palavat korppikotkat. Eilen sain neljä tekstiä viimesteltyä.

Raken flunssalääke:

4dl absinttia

kourallinen hienonnettuja goji-marjoja

hyppysellinen macajauhetta

loraus agavesiirappia

4 valkosipulinkynttä

1 sohva

Sitten vaihdettiin instrumentteja ja soitettiin suobluesia, bossanovaa ja jatsia. Sitten jakauduttiin kahteen työryhmään ja tehtiin kaksi laulua lisää.

Muusikon ainoa tapa tutustua viikonlopun porvarilliseen traditioon on studiosessio, joka kotikaupungissa pidettynä katkeaa yleensä kuten mikä tahansa työ. Typerää. Kuten sekin, ettei tehdä kahdentoista tunnin päiviä.

Tänään kuitenkin jatkettiin ja aamupäivästä päivän varsin eteerinen ralli sai niinkin eksoottisen mausteen kuin Rasion soittaman rumpuraidan. Svengasi kuin hirvi, vaikka kaikki paikat menivätkin kuulemma kramppiin harjoituksen puutteesta. Mielenkiintoista kuinka sama instrumentti muuttaa luonnettaan niin paljon vaihtamalla sitä käyttelevää hermostoa ja raajastoa. Ehkä Rasio soittaa kappaleeseen myös bassot ja kitarat. Ja pianon. Ja lap-steelin. Ja jodlaa.

Olen tuonut sessioon demoja noin viidestätoista kappaleesta. Demon muuttaminen yhteissoitoksi kestää noin kolme tuntia, jonka jälkeen pyrimme yleensä äänittämään lopullisen rumpuraidan. Mikä vie tunnin, pari. Lähes valmiiden kappaleiden lisäksi tuntuu syntyvän joka päivä myös uutta. Tänään teimme Jannen kanssa studion oleskelutilassa noin tunnissa Raken tilaaman kertosäehirviön. Se vetäistiin heti akustisesti nauhalle metronomin säestyksellä. Ja lällätystekstillä. Yllättävän rapea soundi tulee metrin päästä putkimikillä äänitettyyn akustiseen. Loppupäivän inventoimme kuluneen kuuden päivän tekemisiä kuuntelemalla. Mitä puuttuu, missä on vikaa, millaisia kappaleita, tempoja ja tyylejä vielä tarvitaan. Meillä on nauhalla viisi lopullista rumpuraitaa, kahdeksan kappaleen rakenteet ja muutama epämääräinen luonnos. Vielä on monta kymmentä raitaa täyttämättä. Ja ainakin viisi laulua vielä työn alle otettavina.

Kolme aiempaa albumiamme ovat olleet enemmän tai vähemmän teemalevyjä. Tämän levyn metodi on dogma. Siinä on viisi kohtaa, ja paljastamme ne pian, mutta emme vielä.

Huomenna on “tuottajan flunssa” -päivä, mikä tarkoittaa ainakin minulle tekstityssessiota uusiin lauluihin.

Pöytäkeskutselua ilman repliikkiviivoja: Meitsi karppaa ja syö pastaa. Niin se on karppausta. Et sä pelkää että sun bassokuviot ei osu kun sä juot alkoholia. Sulla on parrassa muuten jotain valkosta. Mä kirjoitan studiopäiväkirjaan kaikki mitä täällä sanotaan. Onko meillä nyt viiden vai kuuden biisin pohjat. Eli niinku noin puolessavälissä ollaan jotain. Katkarapuja ja raejuustoo. Didacts & narpets! Eihän noista vielä tiedä, mikä menee levylle. Ja bonusraidat pitää tehdä kanssa. Rasio kolvaa. Pitäskö laittaa seuraavaan the Gates notes. Ihme ku törmää omaan juttuunsa twitterissä. Koska se pitäis julkistaa se Applen tabletti. Palttiarallaa kohta mentävä taas epämukavuusalueelle – sinne missä soi. Onneksi on saatana Baseballs. Jätkä vittuilee Ylpölle feisbuukissa. Enkä muuten vittuile. Baanalle, anyone?

Tätä sanon jo työpäiväksi. Aamulla soitamme Tuomaksen kanssa ihan vittuillessa puoli tuntia reggaekomppeja. Bassokamat ovat niin lujalla, että ikkunat helisevät. Sitten treenaamme Jannella vahvistettuna singlekappaleen kuuloisen poplaulun mielestämme oivaan demokuntoon. Rake tulee tukusta ja haukkuu versiomme pystyyn. Hän tahtoo meistä enemmän irti. Komentaa meidät takaisin soittotilaan hakemaan uusia ratkaisuja peruskompille. Muut bändit saavat tehdä samaa biisiä yhä uudestaan, meidän täytyy kuulemma tehdä jotain tyystin muuta. Mutisemme hieman, mutta oikeassahan se on. Miksi tehdä Puuvertaus kakkonen tms.

Rasio ehtii paikalle ja kahdessa tunnissa työstämme hänen unenomaisista riffeistään kokonaan uuden kappaleen, jonka lopullinen rumpuraita saadaan heti nauhalle. Sitten pikalounaan jälkeen Jannen demojen kimppuun. Tunnin kuluttua saamme taas juonesta kiinni ja helisevä etnoriffi muuttuu rivakaksi rähinärokiksi. Kaksi uutta laulua siis tänään ihan takavasemmalta.

Tauoilla luonnostelemme albumin dogmaa. Siinä on paljon ei-sanoja. Otamme linjaukset vakavasti, mutta emme aio hirttäytyä niihin. Laitteista kiinnostuneille: äänitystilassa on Voxin, Hiwattin, Ampegin ja Mesan vahvistimia. Ja nelikymmenvuotiaat Ludvig-rummut.

Soittoa aamusta asti. On mielenkiintoista, kuinka hyvät kappaleet alkavat kuulostaa sietämättömiltä ja mitättömät mainioilta kun niitä aikansa jauhaa. Sitenhän se rallin käyttökestävyys testataan. Sormet alkavat olla nilellä.

Kaikki studioskitsoilu on sitä, että riidellään loputtomasti yksityiskohdasta, jota kukaan yhtyeestäkään ei tule sen koommin ikinä enää muistamaan. Onko haikka auki neljäsosasekunnin ennen kertosäettä tai dempataanko sointukierron keskimmäistä sointua tahdin viimeisellä iskulla hieman… Lisäksi on olemassa studiohalvaus, joka laittaa ihmisen luulemaan, että ensimmäinen ehdotus mistä tahansa on kiveenhakattu fakta. Sen vuoksi tulee pyrkiä studioripuliin, jossa kaikki on sallittua eikä mikään idea ole tarpeeksi typerä päätyäkseen levylle.

Tauolla ehtii lukea musiikkilehtiä ja huomata, ettei ole tuon taivaallisen hajua, ketä nämä kaikki hyväkkäät ovat. Suurin osa heistä on kuitenkin vähintään rokin uusi aamunkoitto. Lehdestä näkee myös sen, että kun artistista sanotaan, että “tämä on saavuttanut sellaisen aseman, että…” tapahtuu se viittä vaille vittuiluvaiheen alkua ja varttia ennen kuin artisti kuopataan aikansa eläneenä. Yleensä tämä tapahtuu siinä vaiheessa kun kolmas levy on ulkona.

Joka tapauksessa ensimmäinen lopullinen rumpuraita on nauhalla, ja seuraavan kimppuun käydään oitis. Kunhan se demppausasia on sovittu.

Hitaasti. Hitaasti. Ensimmäinen tehtävä on oppia heräämään aamuisin. Selviämään lumisesta maisemasta hengissä. Kello neljääntoista mennessä on tänään vasta saatu maahantuojalta taloon käsittämätön määrä uusia mikrofoneja, joissa on “roswelliittinauhakapselit”. Niitä sitten ripustelemaan, kiiltäviä, uusia. Luvattuja minikameroita ei vielä kuulu, ei näy. Säädetään silti tikkailla keikkuen soittotilan valaistus kuvausystävälliseksi. Äänitysohjelma kaatuilee loputtoman lyömäsoitintsekin aikana lupaavaan tahtiin. Sähkölaitteiden häiriöt ovat pysyvä piirre levytyssessioissamme.

Joku pieksää alakuloista akustista kitaraa huoneiston sokkelossa epätodennäköiseen tahtilajiin.

Ulkomaailma on kaukana ja aika turha. Alan kaivella tekstipinosta sopivia muokkausehdokkaita kehkeytyviin laululuonnoksiin. Jos on aivopoimunmutkassa siinä sata riffiä ja vihkonriekaleessa yli neljäkymmentä tekstiä, on mahdollisia yhdistelmiä syytä kokeilla hartaasti. Pian alkaa maailman tappiin venyvä psykedeliajami.

Tasan tuhat, sata ja yksitoista päivää on kulunut siitä kun viimeksi aloitimme uuden albumin äänitystyöt. Paljon on verta virrannut Tiberissä sillä välin. Ei ollut iPhonea, Spotifytä eikä Obamaa. Eikä ammuskelijoita. Nyt on. Paperitehtaita juurikaan ei, eikä telakoita.

Olemme Inkfishillä, kotistudiossa siis tavallaan. Täällä on tehty Dinosaurus, Isohaara ja Aion. Miksattu Pedot ja Talvikuningas. Paljon tunnetta ja muistoa. Nyt äänitystila on akustoitu uudelleen ja Rakella on tuore, mahtava äänipöytä, kuin jokin täytetty jättiläismatelija.

Meillä on minimalismin aika. Kun ympärillä kaikki on isoa, täysillä ja turboahdettua me käännymme sisäänpäin. Kun kaikki on kiillotettua, uutta ja makeaa me olemme pölyisiä, vanhoja ja kirpeitä. Seisomme kuin neljä räjähtänyttä tutkimusmatkailijaa kartan valkoisen alueen reunalla rinkat selässä ja silmät tuntemattomaan horisonttiin viritettyinä.

Yhtään laulua ei ole tarkoituksella tehty valmiiksi. Epätodennäköisyyden kentät väräjävät. Aihioita on kolmen vuoden matkalta aika lailla. Sillä välin kun Rake nollaa äänipöytää edellisen session piuhoituksista jupisten jotain apparitioista, vaihdamme kielet ja kalvot soittimiin, pystytämme kovia kokeneen settimme ja alamme tapailla ääntä.  Tämä on nyt alkanut. Musiikki on hirviö. Soittimet karkaavat käsistä.