Iäneti-kiertue
Kiekiekie-kiertuepäiväkirja 8.10-12.12.2010
Mukana:A.W. Yrjänä, laulua ja bassoa ja kiertuepäiväkirjausta
Janne Halmkrona, kitaraa ja laulua ja iElämää
Timo Rasio, kitaraa ja eniten meteliä
Tuomas Peippo, rumpuja ja laulua ja odontologian ihmeellisyyksiä
Iänetön henkilökunta:
Hukka Rautava, saliääntä ja kuljetusta ja asiainhoitoa
Väne Väisänen, valoa ja ripustusta ja sommelierina kuutamokeikkailua
Oksu Vuorela, monitorointia, kantamista ja bloginpitoa toisaalla
Aleksi Keränen, lavamanagerointia ja kauppaa ja nuoruuden tuomaa viisautta
08.10. Rauma, Apollo
09.10. Tampere, Love Hotel
15.10. Hämeenlinna, Sirkus
16.10. Helsinki, Virgin Oil Co.
21.10. Kuopio, Puijonsarvi
22.10. Varkaus, Z-one
23.10. Nivala, Puustelli
29.10. Tornio, Umpitunneli
30.10. Oulu, Tähti
05.11. Valkeakoski, Waltikka
06.11. Lahti, Finlandia-klubi
18.11. Pori, Bar Kino
19.11. Turku, Kooma
20.11. Porvoo, Bar Soho
26.11. Jyväskylä, Lutakko
27.11. Seinäjoki, Rytmikorjaamo
03.12. Mikkeli, Vaakuna
04.-05.12. Helsinki, Tavastia
11.12. Tampere, Pakkahuone
08.10. Rauma, Apollo
Rautavankkuri, kaksikerroksinen musta kiertuebussihirviömme, täyttää taas Kaapelitehtaan pihan. Saa nähdä, miltä se näyttää huomenna, kun perään kiinnitetään vielä kärry PA-laitteistolle. Soitto- ja kiertuekuntoa harjoitellut yhtye nostelee vahvistimia ja soittimia teollisuushissistä bussin kylkionteloihin. Edellisestä CMX-keikasta on viisitoista kuukautta. Tuore julkaisu Iäti on albumilistan ykkönen.
Illan keikka on raumalaisessa yökerhossa, soittoaika – puoli yksi. Illan keikka on siis huomisen puolella. Halmkrona esittelee Kaapelin pihassa uutta Gretsch-kitaraansa. Joka on aika hieno. Pena ja Kikke kasaavat pakettiautosta kiertuekaupan tavarat vielä mukaan. Olemme pakatut. Nähdään joulukuun puolivälissä, normaalimaailma!
Matka on harmaa. Itse nukun Rautavankkurin punaisissa satiinihörhelöissä lähes koko ajan. Kun edellisenä yönä ei hoksannut nukkua. Pian olemme hotellin pihassa. Väne ja Oksu ovat jo eilen tulleet säätämään Hukan kanssa kamoja soittotilaan, mistä mahdollisuudesta kiitämme järjestäjää. Lavan katosta roikkuu iso uuden levynkannen teemaa mukaileva kangas, ja äänentoisto on jo viritetty. Vielä yhtyeen omat laitteet latinkiin, niin päästään soundtsekkiin. Sitä ennen ehtii nukkua, siis!
Säädämme vielä hieman biisilistaa tsekin aikana. Lavasoundi on mainio. Ihanaa päästä pitkästä aikaa korvatulpista eroon ja kokea äänivallin voima. Treenikämpällä ei onnistu, tila on niin pieni, että tulpaton on pian kuuro.
Ruokailu (hei, lapskoussia tuli testattua Koipan kehotuksesta) ja hotellihuoneeseen nukkumaan! Jossain välissä Ylexin lähetyksestä soitetaan, minkä olin unohtanut, mutta hoituuhan se näinkin. Sitten ehtii vielä lukea pari lukua abduktioraportteja e-kirjasta ennen suihkua ja takahuoneeseen siirtymistä.
Takahuone on baari. Kirjaimellisesti tällä kertaa, sillä yökerhon kabinetti on käytössämme. Siinä on miellyttävää haukkua kaikkea samettisohvalla istuen ja siemata pari kosmopolitania ennen keikkaa.
Lavalle puoli yksi. Sali on silmämääräisesti täynnä, ja me hakkaamme banjojamme, minkä ehdimme. Rauma ei silti ilmeisesti ole keskeistä osamisaluettamme, sillä minkäänlaista liikettä salista on vaikea havaita. Tai ehkä settilista on rytmitetty taas ihan päin perseitä. Valitse nyt kohta kolmestasadasta biisistä ne oikeat joka illalle. Jälkikäteen kuulemme tutuilta, että soundi oli harvinaisen kohdillaan, ja jopa laulu kuului kunnolla salin perällä asti. Me hikoilemme ja höyryämme takaisin takahuoneen suojiin. Sitten minulla ja Rasiolla tulee jotain riitaa taiteen ja elämän lillukanvarsista ja huudamme siinä sitten auliisti kurkut suorina. Tästä se lähtee!
Puoli viideltä hiippailen hotellihuoneeseen – nukkumaan. Ikkunasta näkyy autio katu.
« sivun alkuun
09.10. Tampere, Love Hotel
Luvassa insinööriopiskelijoiden yksityisbileet hilediskossa. Miten olemme tähän päätyneet, on mysteeri. Nyt saatetaan tarvita hitunen ammattitaitoa.
Matka taittuu rattoisasti – nukkuen. Riidat on sovittu ja biisilista uusittu, sekin. Tampereella kamat hotelliin, pari lukua abduktiokirjallisuutta ja huonetoveri Halmkrona koodaa! Verkkoherran tonteilla. Pian kävelemme työpaikalle. Ja pari kertaa ohikin, kunnes osoite löytyy. Välillä joku ojentaa minulle yhtäkkiä kadulla kaksi kirjaa, ruotsinnoksia ranskalaisesta filosofiasta. Tietysti.
Iso, sokkeloinen baari on sisustettu peileillä ja punaisella nahalla. Lattia on tahmea. Takahuone musta karaokekabinetti yläkerrassa, henkilökunta ystävällistä. Seikka, jota oppii arvostamaan aina vaan enemmän.
Lavan tienoilla paikallinen PA-firma kuhnailee ja säätää. Valoille ei ole edes sähköä, vaikka baari aukeaa puolen tunnin kuluttua. Kamat on muuten roudattu bussilta pakettiautolla, sen verran on iso toi autonmöhkäle, ettei mahdu Hämeenkadulle. Ylimääräinen työ on aina kivaa.
Puolet monitorikaapeista on pimeänä. Lopuissa ei riitä tehot. Se tarkoittaa, että ainakaan laulua ei tule lavalle kuulemaan itse ollenkaan. Just. Saamme soundit kuitenkin kohdalleen ja syömme pihvit takahuoneessa. Paitsi Oksu, joka syö kolme. Keikkaan on vain tunnin verran. Se taittuu ylimaallisen älykkään keskustelun siivittämänä. Avatun baarin puolelta kuuluu estotonta älämölöä.
Oksu saattelee meidät portaita alas, ja väen läpi lavalle. On tärkeää pitää soittimen kaula turvassa ovenkarmeilta ja ihmisten käsiltä. Sitten pieni puhallus lavan viereisessä tilassa ja töihin. Ja äkkiä sali on täynnä, kitarat kirskuvat ja porukka laulaa mukana. Eikä laulusta kuulu mitään. En anna häiritä, ja me keskitymme rokkaamaan niin perkeleesti. Illasta tulee hyvä ja hikinen. Ja setti on nyt kunnossa. Ruisperkele!
Korvien sointi on taattu kun joskus kolmen tienoilla hoipertelee hotellihuoneeseen. Teeveestä tulee Alaston lounas. Huoneen nurkissa hiipii olentoja.
« sivun alkuun
15.10. Hämeenlinna, Sirkus
Onnistumme käyttämään Helsinki-Hameenlinna -väliin kolme tuntia. Muistaakseni kukaan ei sano koko aikana mitään. Ei, vaikka joltain huoltoasemalta löydetään makkarabaari. Eikä sittenkään kun Väne virittää aivan käsittämättömän näköisen valo-ohjaussoftansa esille bussin jättitelkkariin. Taitaakin olla eka kerta kun koko toosa on päällä meidän matkallamme.
Yllätysten päivä. Sirkus, joka on tunnettu tietystä pidättyvyydestään raiderin ja muusikoiden kohtelun suhteen ei ole tänään entisensä. Raideri on huomioitu olennaisilta osin ihan nappiin, ja meidät jopa toivotetaan erittäin tervetulleiksi hyväntuulisen ravintolapäällikön toimesta. Pieni soittaja on otettu!
Yllätys kakkonen. Halmkrona käyttää korvamonitoreja. Ja kehuu soundin maasta taivaaseen. Kai se on mahdollista. Minä uskon silti yhä meluun. Jota lavalla riittää. Aivan helvetisti. Soundtsekki on leppoisa, ja jäämme vielä harjoittelemaan erästä kinkkistä palaa, joka pitäisi saada settiin pian.
Hotelliin on kirjauduttu ja pihvit lusittu. Ja kirottu miljoonatta kertaa se tarvajärvi, joka on opettanut tarjoilijat kysymään “maistuiko”. Ei tosiaan maistunut. Ihan Scheissee oli. Miten näin hyvistä aineksista saa aikaan näin ilotonta sotkua? Mut ei tässä rytäkässä nyt muutakaan ehdi vetää. Sitten voi perinteiseen tapaan jäädä takahuoneeseen kolmeksi tunniksi odottamaan keikka-aikaa. Rattoisa rupeama.
Varttia vaille kaksitoista lavalle. Sali on täynnä ihmisen kasvoja. Joista melkoinen osa laulaa joka ikisen kappaleen mukana. Sitäkin hämmentävämpää kun solisti unohtelee uudempien laulujen sanoja koko ajan. Aika lahottaa pään. Tai etanoli. Miehet, jotka polkevat omia kulkujaan.
Keikasta jää hyvä mieli ja väsynyt keho. Molemmat on syytä ryypätä tärviölle, minkä koetamme toteuttaa takahuonetiloissa keikan jälkeen sillä välin kun henkilökuntamme roudaa muuttokuorman salista takaisin bussiin. Ja sit vielä jatkot hotellihuoneessa. Mehän voisimme alkaa pitää jotain omaa aamutelevisio-ohjelmaa...
« sivun alkuun
16.10. Helsinki, Virgin Oil Co.
Mitähän tästä tulee? Kahdeltatoista matkalle takaisin Helsinkiin. Kisahallin parkkipaikalla kamat siirretään pakettiautoon, jolla pääsee ajamaan suoraan Uuden ylioppilastalon tavarahissin ovelle Helsingin suoliston keskellä. Kaikkee sitä pääsee touhuamaan. Täällä on enemmän teitä ja katuja kuin maan päällä.
Virgin Oil on “amerikan-italialaisen” ravintolan yläkerrassa oleva iso klubitila. Kaksi kerrosta ja lava nurkassa. Vaikea miksata. Tänään on taas vaihteeksi erikoispäivä. Aleksi on töissä Tavastialla, ja me olemme saaneet höynäytettyä lavakädeksi Samin, joka vastasi hommasta täydellisen erinomaisesti parin kiertueen ajan joskus puoli vuosikymmentä sitten. Tällä välin hänestä on omasta mielestään tullut keski-ikäinen lihava paska, joka tienaa liikaa. “Teillä on näköjään aina vaan turpeemmat kamat kun jätkät lihoo”, hän toteaa nähdessään nykybacklinemme. Joo. Sen kunniaksi syömme talon listalta mainiot pizzat. Ja kaljat päälle. Sitten ehtii ottaa ettoset (nukkumiskiertue) takahuoneen kusenpolttamalla sohvalla. Ja lukea kännykän näytöltä Patrick Buchananin tajunnankäräyttävää kirjaa “Churchill, Hitler, and the unneccessary war”. Teemana kuinka “Britannian kopea ja ajattelematon ulkopolitiikka räväytti Puolan ja Saksan välisen paikalliskonfliktin maailmansodaksi”.
Rasio, Peippo ja Halmkrona tulevat kotipiipahduksiltaan ja teemme perusteellisen soundtsekin. Aivan helvetin hyvä lavasoundi. Ja tulee aika lujaa. Sitten takahuoneeseen jäkittämään. Keikkaan neljä tuntia. Aleksin poissaollessa keikkakauppaa hoitavat Kikke, Johanna ja Netta. He tulevat ajallaan kasaamaan myyntipöytää. Ja Tomi tuo pashmiinat Chiang Maista. Takahuonesession huippukohta koetaan, kun Sami esittelee muniaan, ja kertoo kuinka omituista on olla pikkutytön isä. Mainitut asiat eivät tapahdu samassa kontekstissa. Peippo kuuntelee eilistä keikkaa nauhalta ja tekee muistiinpanoja tempoista, joten hänellä jää Samishow väliin. Sitten tilaan porhaltaa tuottajamme “mä otan vielä yhden siiderin ja lähden sitten” -Rake tumma puku päällä. Menee työasioiden puhumiseksi. Muun muassa levykriitikoiden ammattikunnan hyveitä pyritään keksimään.
Lavalle varttia vaille puolenyön. Hyvä tavaton, että on täyttä! Ja soiton kimppuun. Uskomattoman lämmin tunnelma virtaa orkesteriin salin puolelta, ja soitamme – luvalla sanoen – aika vitun hyvän keikan. Etenkin Peippo ja Rasio ovat ihan hohkakiveä. Onneksi sentään Halmkronan efektipedaali hajoaa encoren aluksi. Ja solisti hämmentyy keikan loppupuolella siitä, että hänen puolisonsa ilmestyy täysin ainutkertaisesti eturiviin – ei tosin ilman paitaa – joraamaan. (Ja oli kuulemma huolissaan, jos tuli tönineeksi tieltään jonkun viattoman kanssakuulijan...)
Sitten on paita läpimärkä ja takki tyhjä. Jotenkin tekee äkkiä mieli viinaa. Aika monella. Pitää muistaa, että etukäteen tilattu taksi tulee jo kolmelta. Pitää, pitää. (Tais mennä seitsemään, mutta sehän onkin silkkaa CMX:ää.)
« sivun alkuun
21.10. Kuopio, Puijonsarvi
Lähtö kahdeltatoista Kisahallin parkkipaikalta. Vaihteeksi. Hukka on taas ajellut aamulla Porista. Ilma on kirkas, kirpeä. Kuusi tuntia Kuopioon sujuu kirjallisuuden ja väkivaltaisen huumorin merkeissä. Sami on lähettänyt viime lauantailta terveisiä, että ei enää ikinä halua meidän hommiimme, ja että olemme seinähulluja. Kiitos, Sami! Ja minä olen Ilta-Tsunamin nettilehdessä. “Yrjänä todisti Porvoon Viinakäräjillä.” Se on hieno lehti. Jokainen otsikko on kuin viisikymmenluvulta sekä asultaan, että moraaliltaan. Toisin sanoen julkaisu hyödyntää keskimääräisen persläven viisikymmentä vuotta perässä laahaavia alitajuisia pelkoja ja suvaitsemattomuutta. Ja nää perslävet saa äänestää meille edustajat. Ja Lehtolan Jybä komppaa, sillä "systeemiä voi muuttaa sisältäpäin". Kävin muuten siellä oikeudenkäynnissä joo, sanoin kaksi lausetta, palttiarallaa. Ihan farssia. Edellinen istunto taisi käsitellä Ruandan kansanmurhaa. Oi kunpa oisin saanut olla mukana.
Puijonsarven yökerho on mainio keikkapaikka. Soundtsekkiä tulee seuraamaan myös lankomies tyttärien kanssa. Tytöt (6 ja 8v.) katsovat roudausta ja kaikkea silmä tarkkana. Korvatulpat korvissa. Ja ovat cooleja.
Torstai-illan soitto alkaa kymmeneltä. Porukka seisoo ja tapittaa. Tunnelma on vähän jäykkä, sillä erityisen määrittelemättömällä tavalla lämmin, johon olemme oppineet törmäämään vuosien varrella. Kaikki ovat paikalla kokonaan, eikä tämä ole sirkusta, ei urheilua. Laulujen välissä kuuluu asiallista älämölöhuutelua. Yhtye huhkii kuin viimeistä päivää. Joka tosin tällä meiningillä ei ole kaukana.
Keikan jälkeinen raukeus, läpimärkyys, ja jano takahuoneessa. Väne, Oksu, Janne ja Tipi keksivät lähteä läheiseen rokkibaariin, sillä ilta on nuori. Minä jään Aleksin kanssa vielä höpisemään, ja käykin niin, että puhumme pitkään Euroopan historiasta, demokratian rappiosta ja tulevaisuuden sisäsyntyisestä synkeydestä. Sitten pitää yrittää nukkua. Onnistuu kuuden aikaan aamu-yöstä. En suosittele Iron man 2 -leffaa kenellekään.
« sivun alkuun
22.10. Varkaus, Z-one
Aamu alkaa pilaantuneen makuisella lounaalla kiinalaisessa ravintolassa Jannen kanssa. Yökerhoreissu on ollut odotetun kaltainen. Avautujia liikkeellä. Kun pääsemme kirpeässä aamupakkasessa roudauksen ääreen, paljastuu myös, että joukkueen seniori Väne on ottanut yöllä matsia puiston jalkakäytävän kanssa. Hirvee musta silmä. Näkisitte sen jalkakäytävän, hän sanoo.
Varkauteen, jossa emme aiemmin ole soittaneet, on tunnin matka. Illan keikka on puoli yhdeltä, siis taas huomenna. Ei tänään. Edessä pitkä, hidas päivä.
Varkauden Scandic on keskiarvoa miellyttävämpi hotelli. Siellä kelpaa kelliä, huoltaa riekaleina olevaa mieltä. Ja lukea kirjaa. Ottaa nokoset. Vanhukset, jumalauta.
Tsekki kasilta. Samaan aikaan vaimo telkkarissa Porvoon edustajana Ketju -ohjelmassa.
Zone on iso yökerho. Hyvä lava, hyvä akustiikka, mainio takahuone. Keikka on Puustokkia Juvalla pitkään järjestäneen Vesa Kontiaisen hoitama. Toimii. Jään tsekin jälkeen Rasion kanssa kellariin parantamaan maailmaa. Kyllä muuten paranee.
Jos tällaiset ihmisten kanssa olemisen hetket laskee pois keikkahomista, kaikki on niin järjetöntä paskaa, että kuka tahansa sielulla varustettu olento repisi päänsä irti ensimmäisen päivän iltana. Ja tämän kaiken pelastaa lavalla oleminen, tekeminen. Yhteys.
Lavalle puoli yksi. Maailman kapeimmat portaat. Ensimmäisen kappaleen puoliväliin mennessä aukeaa sosiologinen ulottuvuus. Me olemme tässä kaupungissa ensi kertaa näiden kahdeksantoista keikkailuvuoden jälkeen. Väki ei tiedä miten olla. Emmekä me aio sitä kertoa. Me olemme soittamassa, emme jumppaohjaajia. Näytelmän tekstiä ei vähennä eikä lisää se, miten se vastaanotetaan. Sitten äkkiä jokin repeää, ja sydänalaan valahtaa lämpö. Porukka huutaa ja möykkää ja kaikki on yhtä. Iso, hiljainen tavu!
On myöhä. Eilisillan unettomuuskohtauksesta viisastuneena yritän vetää pään täyteen. Pää on vain niin iso, ettei se täyty. Neljältä hiivin nukkumaan. Huone haisee snagarilta ja joku kuorsaa.
« sivun alkuun
23.10. Nivala, Puustelli
Tätä on pelätty jo vuosikymmen. Että päätyy keikalle Nivalan Puustelliin. Olemme soittaneet läheisellä nuorison tanssilavalla vuosien varrella viisi kertaa. Täältä on lähimpään kaupunkiin alun tuhat kilometriä, ja me olemme kaupunkilaisten banjo-orkka. Saa nähä tuleeko ketään. Ja pitävätkö ne meitä apinoina.
Matkalla poikki Suomen utuinen järvimaisema on kuin unta. Kun alkaa pimetä, olemme näkevinämme ohi vilistävillä oksilla hirttäytyneiden hahmoja. Joku jopa näkee kuntavaakunan, jossa on hirttäytynyt mies.
Vastaanotto Puustellissa on ystävällinen. Soundtsekkiin mennessä Hukka toteaa, että salin akustiikka on aivan erinomainen. Lava on matala, ja yleisö mahtuu käytännössä tulemaan viittä vaille syliin. Mutta myös lavasoundi on mainio. Ehkä tämä tästä lähtee, ajattelemme nauttiessamme talon erinomaisen pehmeitä kermaperunoita ja porsaanleikettä ruskealla kastikkeella. Keikkaan on – viisi tuntia.
Joku lähtee kävelylle, toiset lukevat tai torkkuvat. Kuka mitäkin, jokaisella oma huone. Kymmenen aikaan alamme kerääntyä yläkerran kokoushuoneeseen, joka on takahuoneena. Paljastuu, että Nivalan ystävyyskaupunki on Kanadan Sasqatchevanissa, ja sen vaakunassa lukee “land of rape and honey”. Että ihan jees. Kuten myös Dry Vodka, jota Tipi on jostain saanut pyydetyksi bäkkärinapanteriksi. Soitto alkaa kahdeltatoista.
Mutta mitämitä! Sali on ihan täynnä, ja kun kömyämme lavalle kuuluu porukasta perinteistä, käsittämätöntä huutoa. Eturivi on päntiönään raivotautusia komeita naisia ja silmät nurinpäin päässä messuavia äijänroikaleita. Täähän on meidän mesta! Rokit soimaan.
Puolitoista tuntia myöhemmin ihan viimesen puhki ja märkänä takahuoneessa. Olipa ilta. Helvetin hyvä yleisö. Toivottavasti mekin oltiin. Vieläkö sitä Dry Vodkaa oli? Kiitokset, Nivala!
« sivun alkuun
29.10. Tornio, Umpitunneli
Keikallelähtötekniikan aatelia: Rasio lentää maanantaina Tornioon, Halmkrona tiistaina. Torstaiaamuna Väne ja Oksu lähtevät Stadista junalla Poriin, josta Hukan bussi starttaa kohti pohjoista. Minä hyppään torstai-iltana pohjoisen junaan (kiertuekaupan sisältävä kuution kontti mukanani), ja Peippo lentää perässä illalla. Näin ne kustannukset pysyvät kurissa....
Perjantaiaamuna Kemin asemalla Janne tulee vastaan ja auttaa jumalattoman laatikon roudaamisessa. Lyhyt matka Tornioon ja pääsen hotelliin jatkamaan lyhyeksi jääneitä yöunia. Ja lukemaan Anthony Beevorin kirjaa Normandian maihinnoususta. Alkaa oleen tää edellinen iso tappelu hallussa aika monelta kantilta. Seuraavaa odotellessa.
Iltapäivällä käyn kävelyllä Tornion “keskustassa”. Ankeeta on. Täältä ollaan kotosin. Ostan mustat nahkatennarit urheilukaupasta, sillä keikkakenkinä olevista armeijasaappaista alkaa aika jättää. Siis mitään en perkele osta, ennen kuin entinen on lopussa. Paitsi kirjoja. Kassalla joku tulee seisomaan viereen ja juttelemaan tuttavallisesti ties mistä. En keksi, kuka hän on, mutta Torniossa on ennenkin koettu, että kaikki tuntevat apinan, mutta apina ei tunne jne...
Sitten Umpitunneliin. Jylhän joen rannassa, vanhan sillan kupeessa. Roudaus/pystytys on vielä kesken, joten heittäydyn asiakkaaksi ja tilaan talon ribsit (kiertueella lakkaa aika pian välittämästä mitä syö). Annos maksaa lähes kaksikymppiä, ja voi pojat, sisältää lähinnä alipaistettuja ranskanperunoita (joihin en muutenkaan koske) ja purkista puristettua grillikastiketta. Tohon hintaan sitä lihaakin saa laittaa, ihan oikeesti. My ass. Onneksi salin puolella on sisustus kohillaan. Buddenbrookit olisivat ylpeitä tästä porvarillisen hillityn charmin esiintymästä raukoilla rajoilla. Seinät on päällystetty kuohuviinipulloilla. Katossa on kaksimetrisiä muovipatsaita, jotka on ilmeisesti tilattu hyvän tyylin tukusta ja esittävät marilyniä, elvistä, lohikäärmeitä, jakea ja elwoodia, sekä spitfire-konetta. Meinaa laatta lentää. Lavan edessä on Hunkseille rakennettu catwalk, jonka tanssitanko on viety näköjään sentään varastoon. Tämä on niin Torniota. No, Suomea. V. Keskinen istuisi tähän maisemaan kuin nyrkki norsun perseeseen. Vähän ennen tsekkiä saliin marssii vielä joitain läheisessä baarissa illalla soittavan Harmaja-yhtyeen henkilökunnan (?) tyyppejä, jotka käyttäytyvät kuin omistaisivat koko maailman, vaikka eivät osaa edes esittäytyä. Ehkä se on ujouden outo alalaji.
No mikäpä tässä. Lavasoundi ei jätä toivomisen varaa. Melu on kova ja dynaaminen. Hotellille vielä suihkuun tsekin jälkeen. Ja vähän sotaa palloon. Takahuoneeseen – joka täällä on todella mukava saunakamari – pääsee kuulemma yhdeksältä. Yhdeksän jälkeen alamme tippua soittoravintolaan, jossa saunaseuruetta siivotaan tieltä pois. Mukavaa on ollut, ryhmä on hidastettu kävely -kännissä, ja porukan patruuna tulee pyytämään viivytystä anteeksi kraka kaulassa, mutta ilman sukkia ja kenkiä. No, me ollaan vaan pelimanneja, te asiakkaita. Nou hätä, kuten Ruotsissa sanotaan. Patruuna puristaa kättäni turhan raivokkaasti, tuijottaa haastavasti silmiin ja toteaa, että: “me ollaan kuule muistakko Aki juteltu sillon kerran ku...eiku... eihän me olla ees koskaan tavattu”. Kaikki tuntevat apinan...
Baarin naiset pistävät sosiaalitilamme mukavaan kuntoon tuossa tuokiossa. Sekoittelemme drinkit ja puhumme johdannaismarkkinoiden uudesta noususta, oikeallekiertyvien proteiinien potentiaalisesta mahdottomuudesta sekä foucaultilaisesta rikossanktionäkemyksestä, kunnes on aika lähteä lavan takaiseen jäätävään koppiin virittämään kitarat. Säätö on kohdallaan. Astumme lavalle.
Koskaan ei Tornion keikalla ole ollut näin paljon väkeä. Ja näin hyvin mukana. Soittaminen on tänä iltana väkevä ilo. Keho tottelee, ääni kulkee, silmät poimivat katseita ja kommunikaatio tuntuu pelaavan. Janne ja Peippo soittavat kuin koomassa, täsmällisesti, rujosti. Rasio huomaa jo keikan alussa, että kouluaikainen äijätuttu seisoo lavan edessä puolen metrin päässä ja tuijottaa silmiin innostuneesti. Wiklund. Ei helvetti voi päästä elontunnelmaan, jos joku kaveri tuijottaa tolleen. Hämärää. Tajuaiskohan se, jos potkasis etuhampaat takaraivon läpi salin puolelle? Ei.
Puolitoista tuntia tätä, ja pakenemme lavalta ¾ ryhmästä onnellisina. Ennenkuulumattoman hieno ilta Torniojoen äärellä on tosiasia. Nyt pää täyteen, että saa unen sitten joskus. Yksi parhaita keikkojamme koskaan, minusta!
« sivun alkuun
30.10. Oulu, Tähti
Olemme soittaneet tässä baarissa jo viisitoista vuotta. Parin vuoden välein se vaihtaa nimensä. Nyt se on iskelmäbaari, ja Hukka on sitä mieltä, että voisimme joskus kokeilla Oulussa jotain muutakin paikkaa. Kyllä sekin passaa.
Lähtö Torniosta kahdelta. Meerin grillin kautta (oikeasti se on Ponkalan Grilli nimeltään, ja kassakuitissa lukee myös “avoinna melkein aina”). Kassalla on seinään kiinnitetty Halmkronan valokuva Gramex-lehden kannesta (joka tulee kaikille julkisesti radiota soittaville yrityksille). Painajaismaista. Vieressä lukee Skrovmål 8,60€ tms. Se on haaparantaa ja tarkoittaa hampurilaisateriaa ranskalaisilla ja juomalla.
Olemme kaikki päättäneet ottaa perusjenkkihampparin juustolla. Riittävän tyrmäävä annos. Juuri kun aiomme tilata, edellämme kulkee hintelä metsästysasuinen nuori mies, jonka tilaus on “Quattro”. Tähän mennessä järkyttävin ruokakokemus tässä elämässä on ollut Meerin “triplajättiamerikkalainen tuplajuustolla”. Se tarkoittaa kolmen noin kahdeksantoistasenttisen hampurilaisen sämpylöitä ja isoja kokolihapihvejä välissään ns. amerikandressinkiä – makeaa pinkkiä majoneesia, jossa on etikkaa ja sinappia – sekä kolmea 125-grammaista emmentalviipaletta sulatettuna ...mikrossa. Ei vihanneksia. Painaa noin 800gr. Eli Quattro on tämän isompi kehitysversio. Laskennallinen energiapitoisuus noin 2600kcl, ja ravintoarvo nolla. Punasta maitoa litra päälle. Lisäksemme Meerillä on noin kymmenen hengen jono. Myös lapsiperheitä. Kukaan läsnäolijoista ei näytä vähääkään Pekka Puskalta. Sankea joukkomme tulee synnintuntoon ja kaikkien tilaukset muuttuvat sentään verraten pikkuruisiksi “tuplajättiamerikkalaisiksi” juustolla. Omastani on reilu puolet jäljellä bussin jääkaapissa vielä seuraavana päivänäkin. Silloin se on muuten parhaimmillaan, mörssärin päälle aseteltuna.
Tästä selviydyttämme lähdemme kohti Oulua. Sää on niin harmaa kuin se vain ikinä voi syksyllä olla. Matka kuluu zen-tyyppisessä hiljaisuudessa. Bussi jää keikkapaikan pihaan. Siitä on kiva kävellä sateessa hotelille rikkinäisen matkalaukun kolistessa perässä.
Ja kaksi tuntia yksinäistä vapaata! Kirjoitan hieman, luen hieman, venyttelen hieman. Epäilen hieman. Upouuden suihkuhuoneen valokennosysteemi estää perinnerituaalin, lattialla, tulikuuman veden alla meditoinnin. Suihku sammuu, ellei mikään liiku kennon näköpiirissä. Ankeata. Jostain syystä automaattiromu kuitenkin päättää räjäyttää suihkun päälle pätkittäin puoleksi tunniksi sen jälkeen kun asiakas on jo kuivannut nahkansa, pukeutunut ja hoitaa puhelimella eksistentiaalista post-angstiaan huoneessa.
Tsekkiin seitsemältä. Janne on vielä Torniossa, joten Aleksi soittaa vasemman puolen kitarat tänään tässä vaiheessa. Kun soundit on saatu kohdilleen, lähtevät muut AMARILLOON SYÖMÄÄN, minä jään takahuoneeseen lukemaan uunituoretta kirjaa evoluutiobiologiasta. Yllättävää, ettei evoluutio karsi amarilloja tästä maailmasta.
Lukeminen pysähtyy yhdeksältä dj:n saapumiseen. Hän alkaa luukuttaa tyhjälle salille Popedaa, Yötä, Eppu Normaalia ja Markku Aroa, mm. Sä kysyt miksi kyyneleet? Siis mitä perkelettä. Ja kohta tulee vielä Lady Gagaa, Bad Boys Blueta ja Dingoa. Tämä on totta, kuten hitissä lauletaan. Miksei koskaan ennen meidän keikkaamme soi vaikkapa sujuva mix Doorsia, Stoogesia, Floydia, King Crimsonia, Joni Mitchelliä, Davea, Rushia, Patti Smithiä, Genesistä, Ismoa, Radiopuhelimia, Saxonia ja Kraftwerkiä? Ei koskaan. Ja sitten ne ihmettelevät, miksi porukka tulee juuri ennen keikkaa, ja häipyy heti sen jälkeen.
Onneksi saan hetkeksi järjellistä seuraa Juho H:sta, joka tuo lupaamansa psi-korut orkesterille. Hän on oululainen (kait?) hopeaseppä, joka kanssa on tehty nyt vuoden verran yhteistyötä. Ja jatketaan. Psi-koru on komea, ja viimein meilläkin on sellaiset. Tekijänsä kädestä. (Kiertuekaupassa on muutama sterlinghopeainen käsintehty koru vielä jäljellä, mainos mainos.)
Ryhmämme tulee kymmenen jälkeen. Janne vähän myöhemmin kyytimiestensä kanssa. (Hän on jonkinlaisella springbreakilla pohjoisessa tämän viikon.) Tarjoilija rojauttaa takahuonetarjoilun kohilleen, ja on aika ottaa keikkaan johtavat juomat, virittää soittimet ja mielet, lähteä ihmisten kasvojen eteen pitämään melua. Soittoaika 00.00.
Sali on täynnä, läsnä. Me olemme vimmaa ja lempeyttä. Siltä minusta tuntuu. Lavalla on aina enemmän tai vielä enemmän rikkinäinen olo, jotain seksin ja paniikin väliltä. Ihmisten silmät ja kädet, suut huutamassa, syyttävät, oudot katseet, tanssi, tunteenpurkaukset, selittämättömyys. Maailman reuna on tässä, tämä on eteentyönnetyn ajan etummaisin hyöky meille, jotka olemme kaikki tässä huoneessa, yhdessä. Tämä on fasismia, demokratiaa, mainosta, anarkiaa, kultaista oksennusta, rakastelua, runkkausta ja välttämätön rituaali. Huone sulaa ja katoaa, ja on vain ääni, hiki, kipu.
Ja sen jälkeen hiljaisuus. Roudaus on nyt, joten henkilökunta käy kolmatta kertaa vuorokauden sisään tuon muuttokuorman kimppuun. Tuomas lähtee nuq, kuten myös Rasio, Janne takaisin Tornioon ja minä jään ihanaan hiljaisuuteen vielä hetkeksi takahuoneen rauhaan lasi kädessä. Huomenna on edessä kellon siirto ja pitkä, pitkä matka kotiin.
« sivun alkuun
05.11. Valkeakoski, Waltikka
Keikan järjestäjä seuraavana aamuna Hukalle toimistoasiain hoidon yhteydessä:
Järjestäjä: Onko bändi laskussa kun ei tullut kuin jotain 260 ihmistä?
Hukka: Oletko pitkään tuonut bändejä tähän paikkaan?
J: En, mutta täähän on sellanen hevipitäjä, että luulis kansan liikkuvan. Mokoma ja Stam1nakin oli ihan pettymyksiä. Ei tullu väkee.
H: Oot näköjään tuonu myös Jenni Vartiaisen ja Yön tänne, oliko niissä väkeä?
J: Ihan täyttä oli!
H: Niin.
Valkeakoski on kahdenkymmenentuhannen asukkaan teollisuuskaupunki Hämeessä. Emme ole siellä koskaan aiemmin olleet. Keikkapaikka on vähän kaupungin ulkopuolella sijaitseva kahdeksankymmenluvulla rakennettu konferenssi- ja kurssihotelli. Soittotila on kakkoskerroksessa. Porraskäytävä on täynnä iskelmälaulajien kehystettyjä julisteita. Takahuone on täynnä iskelmälaulajien kehystettyjä julisteita. Sali näyttää ruotsinlaivan diskolta ihan huoneen muotoa myöten. Katto on kuparinväristä peiliä, joka on materiaalina miksaajan painajainen. Lava on sen kokoinen, että kun Tuomas pystyttää rummut, on jokaisen muun hyvin tarkkaan katsottava tonttinsa, ettei putoa etureunasta alas, tai kaadu rumpuihin. Respa sanoo sisään kirjautuessamme, että: “te sitten lähdette huomenna kahteentoista mennessä!” Se on hyvä tietää, tämähän on ensimmäinen kertamme missään hotellissa. (Minkälaisiin artisteihin joutuvat tottumaan sellaisten paikkojen respat, joiden käytävät ovat täynnä iskelmälaulajien kehystettyjä kuvia?)
Tuomaksen uudet, valkoiset Gretschit kuulostavat muhkeilta. Kahdenkymmenenneljän tuuman bassorumpu käskyttää tomerasti. Muutenkin salin soundi on yllättävän hyvä, kaikesta huolimatta. Ennakkolippujakin on kuulemma mennyt mukavasti. Ystävällinen henkilökunta alkaa valmistella baaria illan rientoihin. Me syömme talon tuhdit sapuskat ja menemme huoneisiimme hieman oikoilemaan. Soittoaika on ...kahdeltatoista.
Kymmeneltä olemme isossa kokoustilassa, joka toimii takahuoneena. Huomaamme, että nyt baarin naisilla on yllään upouudet CMX-paidat. Raideri on toteutettu melko pikkutarkasti, mistä pisteet. (Nykyään joutuu tässä asiassa antamaan pisteet jo suorituksella “melko pikkutarkasti”.) Kahdeltatoista lavalle.
Salissa on lämmin ja jotenkin kiinteä tunnelma. Huomaan, että aika monilla on tänään psi-korut kaulassa. Puoli tuntia sitten paikka oli ihan tyhjä, nyt arviolta kolmesataa ihmistä ottaa vastaan yllättävän hyväntuulisen yhtyeen. Tämä ei ole ehkä Hammersmith Odeon eikä Tavastia, mutta on mukava soittaa, ja väki näyttää aistivan tunteemme myös. Kontakti on hyvä, kuin kättelisi jokaista. Encorea vaaditaan aika raivokkaasti, ja sen päätteeksi Rasio unohtuu lavalle suorittamaan jotain omituista kitararituaalia, jota me muute emme näe, mutta kuulemme. Miten tuollaista ääntä saa kitarasta irti?
Palaamme takahuoneeseen toipumaan. Ikkunasta näkee, että parkkipaikka tyhjenee autoista noin kymmenessä minuutissa. Väki tuli sisään viime tingassa, katsoi keikan ja poistui. Meillä oli hauskaa ja irtonaista. Juopottelemme hieman sen kunniaksi. Takahuoneeseen ilmestyy myös joku Mika, mies, joka kerran on käynyt sadalla perättäisellä Kotiteollisuus-keikalla. Suomi Finland.
Aamiaisen perusteella hotellissa on meidän lisäksemme tänään kaksi asukasta. Lähdemme varalta vähän ennen kahtatoista. Tosin silloin paikalla oleva hotellihenkilökunta on rentoa ja ystävällistä.
« sivun alkuun
06.11. Lahti, Finlandia-klubi
Lahteen on vain vähän toistasataa kilometriä. Ulkona paistaa syksyinen aurinko. On pyhäinmiestenpäivä. Ohivilistävää rakennuskantaa jonkin aikaa ikkunasta silmäillyt Rasio toteaa kuin virkistyen: “kaikki tämän maan rakennukset Kilpisjärveltä Helsinkiin pitäis buldouzata mereen. Hyi helvetti.” Kyllä, me olemme myös arkkitehtuurikriitikoita. Mikään inhimillinen ei ole meille ei tuttua, ei vierasta. Ja Lahti, sehän on myös Unescon “rakennustaiteellisista syistä hävitettävien kohteiden listalla”. Hotellin edessä on Popedan keikka-auto, joka tekee kohteliaasti tilaa Rautavankkurille kun jarrutamme paikalle. Neljä tuntia tapettavana ennen soundtsekkiä. Paitsi tietysti työtiimillämme, jotka tekevät aina monta tuntia pitemmän päivän kuin me jumalaiset taiteilija-porsaat. Tai kuten Vänä sanoo: “mahtava olla pois tuolta omista arkityökuvioista, palavereista, vastuusta, kiireestä, olla roudari ja valomies. Selkeet kuviot, eikä kukaan tuu kysyyn mitään helvetin vaikeeta. Onhan tää raskasta työtä, mutta tuntuu kuitenkin vähän lomalta”. Vänä on ollut meidän pääasiallinen valomies vuodesta -94, ja tekee työkseen ihan muita asioita.
Luen neljä tuntia Michael Brooksin kirjaa 13 things that don't make sense. Tieteen ongelmakohtia hyvin kerrottuna. Vähemmästäkin alkavat silmät harittaa. Sitten taksilla Sibeliustalolle. Joka on muuten kaikesta päivän kitinästä huolimatta komea rakennus. Ja kaikki toimii. Paitsi, että talon PA on vähän outo ja betoninen sali soundaa todella kummalliselta. Jossain kohdissa ei oikein kuulu mitään, toisissa käsittämätön alataajuuksinen humina on sietämätön. Sama lavalla, alapäät katoavat johonkin, kitarat kuulostavat näkkileivältä, ja rummut kumisevat omituisesti. Hukka hermoilee tsekin aikana, mutta bändi saa lavasoundin jotakuinkin kohdalleen. Pääongelma on, että minä en kuule laulua ollenkaan. En siis ollenkaan. En mitään. Nada. Monitorit ovat täysillä, mutta jokin kuultavan hertsispektrin anomalia imee kaikki ääniaallot kitaansa. Mitään ei ole tehtävissä. Pitää yrittää laulaa salista tulevien ääniheijastusten avulla mahdollisimman tarkkaan. Se on vähän kuin yrittäisi ohjata lentokonetta side silmillä tasapainoaistin varassa.
Keikka on tänään jo puoli kymmeneltä. Sisäinen kello huutaa hoosiannaa. Taas. Menemme takahuonetiloihin. Täällä se on todella iso, miellyttävä neuvottelutila talon yläkerrassa. Modernia taidetta seinillä, sauna kuumana ja stroganoffit. Kylmiä juomia kaapissa. Ja Wii. Janne pieksää saunan jälkeen Oksun nyrkkeilyssä (Hukka ehdottaa, että nyrkkeiltäisiin oikeasti). Sitten Oksu pieksää minut tenniksessä. Sitten Janne on tuhota minut keilailussa, mutta onneksi kone kaatuu. Hukan käskystä siirrymme annostelemaan alkoholia sisäämme, sillä: “te soitatte vesiselvinä niin paskasti”.
Varttia ennen keikkaa siirrymme lavan päällä olevaan loukkoon, jossa ehtii virittää kitarat ja avata ääntä. Sitten alkunauha alkaa piipittää ja me rämmimme jyrkkiä portaita kuolevaisten joukkoon. Sali on täynnä ihmisiä. Jotka seisovat paikallaan kuin sonnilauma. Hyvä, etteivät höyryä. Kolmas biisi, eikä kukaan ole vielä liikahtanutkaan. Todella outo tunnelma. Alan tajuta, mitä tapahtuu. Salin ikähaitari on laajin näkemäni meidän keikalla. Ja miten taittaa todellisuutta näin värikkään joukon kanssa. Täällä on kaikkea neljästätoista viiteenkymmeneen, miehiä ja naisia. Se on hieno tunne orkesterille, mutta aiheuttaa selvästi, kellonaikaan yhdistettynä, matineatunnelmaa. No, soitetaan silti täysillä. Vaikkei solisti kuule lauluaan. Lava on tilava, ja soundi on (tällä puolella) parempi kuin tsekissä. Kun hiivimme setin jälkeen lavalta sali repeää yhtäkkiä huutamaan. Nyt on ilo mennä encoren kimppuun. Joka sisältää yllättäen mm. twist-matin, jonka Janne laulaa - tai lausuu. Ja muutaman muun oudon numeron. Todella kummallinen keikka. Ja kysyjälle terveisiä, ei jokainen keikka ei ole kiertueen paras. Mutta tämä on oudoin.
Takahuoneeseen kuivattelemaan. Anteeksi muuten sille pariskunnalle, joka ehdotti salissa yhteiskuvaa. En vain yksinkertaisesti kuullut sen metelin jälkeen mitä sanoitte, ja mutisin takaisin jotain. En sitten lähtenyt takaisin etsimään, kun parempikuuloiset tulkkasivat hississä.
Henkilökunta roudaa, me siemailemme. Tunnin kuluttua bussi lähtee parkkiin hotellin lähelle. Urheimmat suuntaavat öykerhoihin. Eivätkä vastaa puhelimeen, kun eräät soittavat perään, jotta missä olette...No, antaa olla. Voihan tätä tiedekirjaa lukea kännissäkin. Ups.
« sivun alkuun
18.11. Pori, Bar Kino
Poriin tullaan lumisateessa. Tiet paskana. Talvi yllätti siperialaiset. Viinalla ja hulluudella siitä selvitään. Ja parilla konsulentilla, joille maksetaan firman ihmisaineksen pilkkaamisesta 700 egee tunti, vaikka siivooja on paljon tärkeämpi henkilö. Uuskieli elää.
Taas hotelli Kulli&Luikaus. Tänään erikoisuutena on, että on yksityishuoneet. Kun menen omaani, siellä nukkuu joku. Respan neiti tuo uuden avaimen, tällä kertaa tyhjään huoneeseen. Uskaltaakohan tässä mennä suihkuun vai tuleeko kauppamatkustaja Hartikainen seuraavilla avaimilla samoihin lämpimiin? Suihkuverho on homeessa ja patterin maali hilseilee. Tunnin ehtii lueskella ennenkuin kävelee kilometrin verran soittopaikkaan kiprakassa pakkasessa. Virkistävää.
Matkalla näkee porilaisia. Ne puhuvat kaikki kännykkään. Paitsi se herra, joka ajaa pyörällä jään seassa käsi paketissa. Kioskin edessä teiniprinsessa kysyy, josko setä voisi käydä ostamassa heille tosta ärrältä. Mä teille herskat ja ketamiinit ostan, joo. Mitä, eikö ärrällä oo herskaa eikä ketamiinia. No sori. Setä ei nyt trokaa kevyempää kamaa. Käyn vielä hikoilemassa tavaratalosta jotain unohtuneita pikkuesineitä ja sit työmaalle.
Bar Kino on soittajalle hyvä keikkapaikka. Tukeva, selkeä lava ja tehokkaan kuuloinen sali. Takahuone on yhä vieläkin vessan ja siivouskomeron välimuoto. Mutta toimii. Soitamme soundit kuntoon ja menemme viereiseen ravintolaan syömään ihan kelpo pihvit ja salaatit. Tarjoilija on tosin naama viittä vaille norsunvitulla, ilmeisesti siksi, että olemme illan viimeiset asiakkaat. Ehtooruuan aikana keksitään lukuisia musiikkiprojekteja, joita te ette halua joutua kokemaan.
Pubin kautta takaisin keikkapaikkaan. Pubissa Rasio toteaa, että jos oltaisiin porilaisia, niin tässähän me istuttais harva se ilta pohtimassa avioliittojamme, Suomen geopoliittista suuntautumista ja Ässien kautta.
Sitten on edessä kaksi tuntia vessan siivouskomerossa. Hotelliin on liian pitkä matka. Pian seuruetta ilahduttamaan tulee myös Helo, entinen monitorimiehemme. Helo on kännissä. Kyllä on parrakasta väkeä, hän sanoo. Sitten hän taputtaa merkitsevästi mahaani. Illan dj soittaa hyvää musiikkia, mikä on tällä kiertueella poikkeus.
Lavalla yhdeltätoista. Tai kahta vaille, sillä Hukan kello on eri ajassa kuin meidän. Se aiheuttaa alkunauhan pyöriessä pientä quicksteppiä komerossa, jossa yritetään vielä käydä kusella ennen puolentoista tunnin lavarupeamaa.
Rokit soimaan. Lavasoundi on mainio. Salillinen torstaivirkeää yleisöä tuijottaa meitä. On nautinto soittaa kovaa, huutaa kovaa. Jossain vaiheessa huomaan, että monitorikaappieni eteen on parkkeerannut umpihumalainen jäbä, jonka täysi tuoppi huojuu työtilamme puolella. Kaatuuko se monitorikaappiin vai efektilootaani? Kumpi tahansa tapahtuma keskeyttäisi keikan, sillä kun sähkölaitteeseen kaataa nestettä, se hajoaa. No, katotaan. Seuraavan laulun aikana tunnen, kuinka jokin mystinen voima vetää instrumenttini kaulaa alaspäin. Raotan silmiäni ja kyllä, sama herra roikkuu bassoni kaulassa omistajan elkein. Huomaan potkaisevani hänen kätensä irti soittimesta. Sitten muu yleisö tuuppii ördäävän sankarin taaemmas (miksaaja kertoi hänen tulleen poistetuksi ravintolasta viisi minuuttia myöhemmin). Sen jälkeen saamme soittaa sydämemme kyllyydestä.
Keikan jälkeen takahuoneessa on varsin hyvätuulisesti keskenään puliseva yhtye. Pienistä mokailuista huolimatta, tai jopa niiden vuoksi olemme innoissamme.
Osa porukasta lähtee pian nukkumaan, osa yökerhoon. Minä ja Halmkrona jäämme juttelemaan siivouskomeroon ja Aleksi liittyy seuraan saatuaan kaupan kiinni. Uudet paidat ovat olleet hitti. Puhumme sosiologiaa kunnes on aika pakata päänsä vakuumiin ja suunnistaa lumessa ja sohjossa Kulli&Luikaukseen. Viiden aikaan luen vielä kirjaa huoneessa. Ei nukuta.
« sivun alkuun
19.11. Turku, Kooma
Roudaus kello 12. Hyvä pakkanen. Bändi alkaa valua bussin kylkeen samaan aikaan. Rasio on löytänyt kirjakaupasta helvetin hienon The Who -kuvakirjan, jota hän sanoo lastenkirjaksi. Halmkronalla on mukanaan kurapaskan näköinen jauhelihakastikeannos, jota hän nimittää aamiaiseksi. Minä luen evoluutiobiologiaa. Ihan helvetin tylsä kirja. Tulee Stephen Jay Gouldia ikävä, juuri sitä samaa jota tämä kirja kritisoi. Pakko ottaa kalja.
Pari tuntia myöhemmin – matkalla ei tapahtunut muuta kuin Tuomaksen eeppinen Blues & Erotic nite -anekdootti heppahuoltsikalla – ollaan Turussa. Bussi keikkapaikan eteen. Halmkrona ottaa ohjat käsiinsä. Hotelli on tuolla päin. Seurue kompuroi jäisiä katuja puolitoista kilometriä. Hotelli on suljettu, remontissa. Takaisin keikkapaikalle, puolitoista kilometriä matkalaukkujen kanssa. Puhelinliikennettä. Se olikin eri hotelli. Tuolla päin. Viimein huoneessa, upeassa Plaza-hotellissa saa lämmitellä jäseniään. Ottaa hierovan suihkun. Luksusta kerrankin. Sitten pikkuhiljaa takaisin Koomaan, keikkapaikkaan, tsekkaamaan soundia. Kooma on trendikäs yökerho. Siis totaalisen mauton mesta. Miten me täällä ollaan? Ehkä ne maksaa hyvin...
Soundtsekki alkaa. Soitamme Kivistä kirjaa, avausraitaa. Lavan edessä tepastelee yhtäkkiä viisikymppisiä tiernapoika- ja tyttöhahmoja. Joku puhuu kiivaasti puhelimeen. Ja menee huutamaan Hukalle. Hukka näyttää meille stop-merkkiä. Punapukuinen vanhempi rouva tulee lavan eteen ja huutaa minulle: “ellei tämä meteli lopu, me pidämme huolen, että teidän yleisönne ei pääse tänne sisään, meillä on nyt harjoitukset!”.
Minä: ???
Rouva: Meillä on tänne sovittu harjoitukset puoli seitsemän!!! (Polkee jalkaa)
Minä: Kello ei ole vielä puoli seitsemän. (Oikeasti se on 18.31).
Rouva: Minä pidän huolen, että teidän yleisönne ei pääse tänne sisään! Minä pidän!
Minä: (mikrofoniin hyvin, hyvin pehmeästi) Meille ei ole tullut mitään tietoa mistään pikkujoulutreeneistä, mutta tarvitsemme VAIN viisi minuuttia, että voimme tehdä työmme. Meidän on ihan välttämätöntä tehdä soundtsekki. Viisi minuuttia?
Rouva: Te lopetatte heti sen metelöimisen, kuuletteko!!! Heti!!! Muuten minä pidän huolen, että teidän yleisönne...
Rasio: (lavalta rouvaan kääntyen, volyymi nousee lauseen edetessä) Mitä ihmettä tämä on, eikö täällä saa tehdä edes työtään. Viisi minuuttia kaveri sanoi! Menkää jumalauta toimistoonne harjoittelemaan, perkele. Menkää pihalle harjotteleen. Viis jumalauta minuuttia! Teillä on bileet, me ollaan töissä. Töissä! Jeesuksen kristuksen verinen mulkku!!! Vittu mitä eukko, ei mitään tajua mistään, opetteleisit edes käyttäytymään!!!! Soittaja saatana on vittu aina tiellä perkele kun pitäisi leikkiä tipetipetappia kerran vuodessa jne...
Hukka kompaa, mutta me jätämme pyytämämme viisi minuuttia kohteliaasti käyttämättä, että firman pikkujoulujen järjestelijä ei menetä tärkeätä viisiminuuttistaan (baari aukeaa kolmen ja puolen tunnin kuluttua) tiernapoikatreeneistä.
Yläkerrassa soittaa Finlanders. Sen vuoksi me saamme aloittaa (!) aikaisintaan kello puoli yksi. Mitään näistä asioista ei lue sopimuksessa. Mutta soittaja sopeutuu. Toivottavasti illan dj on ajan tasalla, kun lehti-ilmoituksen mukaan soitto alkaa kello kymmenen. Se tarkoittaa Finlandersia.
Heitämme talon henkilökuntasapuskat huiviin ja menemme hotelliin lepäämään. Kolmeksi tunniksi. Sitten takahuoneeseen. Heti selviää, että illan dj on patologinen sadisti. Viidentoista kuluneen vuoden hikisimmät tanssihitit soivat. Herranjeesus. Tästä ei musiikki parane. Kyselemme sopimuksenmukaisia takahuonetarjoiluita. Meillä ei tuoda orkesterille alkoholia kun toi Pariisin kevät käyttäytyi epäasiallisesti viimeksi. Kiva kuulla. Entäs muuta? Huoneen nurkassa on lämmintä limsaa ja muutama vesipullo. “Me ollaan nelivitosia ukkoja, kakskytvuotta kierretty eikä ikinä olla tällasta höpötystä kuultu eikä jäkikäteen valitusta, myöskään”, sanoo Rasio ja muutaman minuutin päästä saamme kohtuullisen määrän virvokkeita pöytään. Ja suolatikkupaketin. Iskelmäpaikoissa orkestereita näköjään kohdellaan kuin paskaa ilmastointijärjestelmässä. (Paikan järjestäjä on asiallinen, mutta nämä yksityiskohdat eivät ole hänen vaikutuspiirissään.)
Sitten on äkkiä kello puoli yksi, ja lavalle. Sali on niin täynnä kuin sali voi olla. Ja aivan mieletön tunnelma! Soittaminen on iso ilo, iso ilo! Kaikki on kohillaan, nekin asiat, jotka eivät ole. Tämän mennessä kiertueen energisin keikka ja ihana, ihana yleisö!
Kontrastien ilta. Juhlimaan ei ehdi, joten etsimme hetken kollektiivista väsymystä tilavassa takahuoneessa. Itse valvon vielä viiden aikaan hotellihuoneessa. Uni ei niin vaan keikan jälkeen tule.
« sivun alkuun
20.11. Porvoo, Bar Soho
Porvoo. Mä asun siellä. Sohossa en ole aiemmin käynyt. Se on varsin sympaattinen uusi paikka, kuin vanhaa rokki- tai teatterimeininkiä. Ravintolapäällikkö on pitkästä aikaa Lybeckin Jokke, joka pyöritti aikanaan (ja käytän tätä sanaa tahallani) legendaarista Bar Maryä. Jocke on hommannut meille kaksi kakkua tervetuliaisia, mihin roknomadit suhtautuvat oudosti. Kakku maistuu, mutta Jocken lämmin ja oivaltava asenne ei ihan aukea mustapukuisille individualisteille. Kun tulen lyhyeltä kotivisiitiltä paikalle, minulle sanotaan, että toi “järjestäjä on jotenki outo”. Ei se kuulkaa ole. Se on just palannut Turun evakosta takaisin kotikaupunkiinsa ja tekee jotain, mihin me ei olla totuttu: toivottaa esiintyjät tervetulleeksi. Vai oliko meillä Turussa kaikki ihanata?
Omat kamat ei mahdu ovesta, joten vedetään talon kamoilla. Ne riittävät tilaan ihan hyvin. Tsekki on matalassa tilassa sekava. Väne käyttää talon valoja, ja ne ovat meleko vaatimattomat. Lava on kolmekymmentä senttiä korkea, ja jos väkeä tulee, ovat ihmiset puolen metrin päästä naamastamme.
Sitten on viisi tuntia keikkaan. Hotellia ei otettu, kun Hukka ehdotti, että on niin lyhyet matkat. Istutaan sitten upottavilla nahkasohvilla edellisen bändin jälkeen siivoamattomassa huoneessa tuntikausia. Jotkut käyvät kävelyllä. Välillä aterioidaan. Hukka ja minä olemme tyytyväisiä, sillä saamme molemmat annoksen, joka sisältää tasan seitsemänsataa grammaa lihaa, eikä sitten muuta.
Samuli Putron keikkajuliste, jota joudumme tuijottamaan tuntikausia, on yhteisen näkemyksen mukaan kauhein keikkajuliste koskaan.
Soittoaika puoli kaksitoista. Lava on yhä kolmekymmentä senttiä korkea ja yleisö seisoo puolen metrin päässä naamoistamme. Monitoreista ei kuulu mitään. Tai kuuluu, mutta ei soittajan korvaan asti. Mittarilentoa. Käsikopelolla soitamme keikan läpi mielestämme varsin siedettävästi. Etenkin kun liikkumatilaa ei ole lavalla ensinkään. Yleisö on riehakas ja lämmin. Jostain syystä kuitenkin tuntuu kuin soutaisi vastavirtaan. Ehkä kolme keikkaa peräkkäin on sittenkin paljon.
Setin jälkeen takahuoneen ovi on lukossa. Seisomme kylmässä käytävässä eikä avainta kuulu. Halmkrona potkaisee oven auki. “Päivän paras hetki”, hän sanoo. Saman tien alkaa roudaus ja tunnin kuluttua muut lähtevät Helsinkiin, eräät Poriin. Minä saan samaan aikaan kotikyydin. Pienet jatkot ovat toki paikallaan.
« sivun alkuun
26.11. Jyväskylä, Lutakko
Matkalla autossa istuu hiljaista porukkaa. Taas näitä päiviä. Kukin tuijottaa johonkin pisteeseen sisällään ja etsii siitä valoa. Tai jotain. Auto sentään on taas kunnossa. Viime kotimatkalla peräkärryn sähköt rikkoontuivat jäisten teiden pompuissa ja hajottivat Porvoosta lähtiessä autonkin sähköt. Hukalla oli pitkä säätö. Kiva ammatti. 25/8.
Tänään on kahdeskymmenestoinen Lutakon keikkamme. Ja huomenna Lutakon kaksikymmenvuotisbileet. Talosta ei taida olla juuri kuin hyviä muistoja. Tulee jopa ikävä entisen takahuoneen ahtautta ja vessan puutetta. Kun bändi tulee hotellista mestoille (henkilökuntamme on ollut talossa jo kolmisen tuntia) on siellä lämmin sutina kun talon väki tekee huomiseksi ruokaa isolle porukalle. Saamme tsekissä aikaan harvinaisen tasapainoisen lavasoundin. Samalla kuulemme, että tupa on loppuunmyyty. Ja osin ikärajaton keikka. Mielenkiintoista. Luvassa on ikäsosiologinen keitos.
Toiset lähtevät tsekin jälkeen saunomaan tai jonkun uuden baarin avajaisiin tms. Minä ja työryhmä nautimme Lutakon illallisen, lihapataa ja perunoita. Hyvää ja simppeliä. Samalla ympärillä jatkuu huomisen kokkaussessio. Joku leikkaa isoa paprikaröykkiötä tylsällä veitsellä eikä setä malta olla käymättä näyttämässä paprikanleikkuukikkaa, joka nopeuttaa hommaa puolella. Tulee hirveä hinku jäädä kyökkitalkoisiin, mutta järki tai jokin voittaa, ja menen takahuoneeseen lukemaan. Alakerran takahuoneessa on noin kaksitoista astetta lämmintä. Ihan jees. Muu väki tulee tipoittain paikalle kymmeneen mennessä. Lavalle kuulemma yhdeltätoista.
Kun nousemme estradille on noin minuutissa selvää, että tämä ilta toimii. Jotkut illat vain toimivat. Meteli toimii, hiljaisemmat laulut toimivat. Olemme ikäänkuin yleisön sylissä ja yleisö on meidän sylissämme. Emme ehkä soita täydellisesti eikä soundi ehkä ole täydellinen, mutta tunnelma on vaan kertakaikkiaan aivan mahtava. Näiden hetkien takia tämä on maailman parasta hommaa. Jokainen hetki on elävä, ja ihmisten silmistä näkee sisälle.
Encore sisältää pari yllätystä. Ne ovat yllätyksiä myös Rasiolle, joka on setin viimeisen biisin aikana sisäistänyt Oksun “tilaamattakin vahvan” “encoredrinkin” siinä määrin, että soitto kuulostaa yhtäkkiä hetkittäin Rolling Stonesilta. Mikäpä se siinä. Ja sitten takahuoneeseen jäähtymään.
Ilta on vielä nuori ja muutamat halukkaat lähtevät jopa yökerhoon. Olenko monta kertaa maininnut, että keikan jälkeen veressä on vielä aika lailla adrenaliinia. Henkilökunta roudaa taas, ja sen jälkeen kävelemme melkoisessa pakkasessa takaisin majapaikkaan, vaikka tukka on vielä märkä. Hyytää.
Muista en tiedä, mutta solisti istuu kolmen aikaan hotellihuoneessaan ja katselee ikkunasta jäisen kaúpungin ylle nouseviin savupiippuihin. Ei nukuta. Ei kaipaa enää enempää ihmisten kasvoja tälle illalle. Pöydällä on kirja (muinaisen Egyptin teknologiasta) ja lasissa iso tilkka viiniä.
Ihana ilta, kiitos yleisön!
« sivun alkuun
27.11. Seinäjoki, Rytmikorjaamo
Lähdemme matkaan jo kello yhdeltätoista, sillä Rytmikorjaamolla kaiken pitää olla valmista joidenkin pikkujoulujen takia iltakuudelta. Keikka varttia yli yksitoista.
Nuokun kolmen tunnin ajomatkan autuaasti vakiopenkilläni bussin pöytäosastolla selkä menosuuntaan. Aurinko paistaa silmäluomeen. Muutkin taitavat nuokkua. Paitsi Hukka, jolla nyt on järjestelmällisesti noin viisi tuntia pitempi työpäivä kuin muilla. Mies ajaa, roudaa, miksaa, roudaa ja ajaa. Ja hoitaa kiertuemanagerin hommat siihen päälle. Ja kattoo meiän touhuja.
Kahdelta kirjaudutaan hotelliin. Kolme tuntia luppoa. Saan yhden hengen INVALIDIhuoneen. Mikäpä se siinä. Harkitsen kaupungille menoa. Ei jaksa. Luen kirjaa Pohjois-Amerikan intiaanien kulttuureista. Tuijottelen kattoon. Suunnittelen töitä. Luen kirjaa (maailmantalouden murroksista kuluneina satana vuotena). Sitten orkan bändin jäbien kaa aulaan ottamaan taksi saundtsekkiin. Halmkrona tulee aulaan poikkeuksellisesti viisi minuuttia myöhässä. “Nukahdin kylpyyn”, hän sanoo. Requiem for a dream.
Taksissa kukaan ei puhu mitään. Lopulta pohjalainen kuljettaja murtuu. “Soon melekoonen pakkaanen”, hän toteaa. Kun kukaan ei vieläkään sano mitään, hellyn hetkeksi ja vastaan: “Pysyypä nuo lumet”. Sanattoman kommunikaation suurvalta. Rytmikorjaamon salissa on tohina. Ennen keikkaamme on jonkun yrityksen pikkujoulut. Turusta viisastuneena teemme hommamme vilkkaasti. Valmista on puoli kuudelta. Halmkronan yhdeksänvuotias siskontyttö (ja tietysti äitinsä) ovat seuranneet soundtsekkiä ja tulevat tervehtimään takahuoneeseen.
Sitten on taas kolme tuntia luppoa. Aterioimme hotellin ravintolassa. “Rokkimenyy” kuuluu hintaan eli on korjaamon bändeille siis työpaikkaruokailu. Pyydämme varalta myös asiakasmenun. Päädyn tilaamaan menulta ribsit ja ison oluen, pari muutakin tilaa ihan listalta. Ruoka on varsin hyvää ja tanakkaa. Iloinen asenneyllätys on, että kun maksamme oluitamme tiskillä, hovimestari sanoo, että: “Pistetään kaikki samaan niin ei tarvi alkaa säätämään”. Kiitos vaan joustosta!
Sitten ehtii vielä sulkeutua huoneeseensa, yksinäisyyden linnakkeeseen. Hotellin elokuvavalikoimaan kuuluu tuore Predators, joten katson sen. Mietin vielä, pitäisikö kysyä kavereilta tulevatko seuraan, mutta paskaa scifiä on parasta katsoa yksin. Elokuva toimii paremmin kuin sarjan kaksi aiempaa osaa.
Puoli kymmenen taas neljän kilometrin taksimatka Rytmikorjaamolle. Hukka on mennyt jalan edeltä. Hullu! Pakkasta on parikymmentä.
Takahuone, keikkaan puolitoista tuntia. Äkkiä tunnelma on vapautunut ja riehakas. Kiva mennä soittamaan. Kiva olla positiivinen pelle! Kiva, tasankointiaanien hikimaja!
Vartin yli yksitoista karautamme jyrkät portaat alas ja ramppia isolle lavalle. Sali on Suomen klubien isoimpia, lava myös. Tänään täällä on väkeä enemmän kuin meillä koskaan aiemmin Seinäjoella (jos ei nyt festareita lasketa).
Mutta, mutta. Jokin on vialla. Lavasoundi on vahva ja selkeä. Sali on pullollaan väkeä. Soitto kulkee. Laulaminen on helpompaa kuin yhtenäkään iltana tällä kiertueella. Jokin on vain vialla. Emme saa kontaktia yleisöön. Puoliväliin keikkaa on kuin salin ja lavan välillä olisi lasiseinä. Siellä täällä on muutaman hengen moshpittejä, nyrkit heiluvat, ihmiset laulavat mukana. Mutta kuitenkin kaikki on kuin hyytelössä. Selittämätöntä. Sitten homma jotenkin nytkähtää käyntiin ja tila alkaa lämmetä. Encore on sitten yllättäen täysin vapautunutta meininkiä, ja kaikki on niinkuin pitääkin.
Tällaisia iltoja on, on aina ollut ja tulee. Me haluamme olla sataprosenttisia ja kun olemme vähemmän, se ei riitä meille. Eikä selitystä ole.
Itse olen takahuoneessa keikan jälkeen varsin tyytyväinen, sillä laulu on kulkenut harvinaisen hyvin tänään. Muut ihmettelevät, mitä tapahtui. Missä oli orkesterin energia. Pari tuttua tulee paikalle ja kertoo mielipiteenään, että puoliväliin saakka oli ihan paska meininki ja sitten biisi biisiltä alkoi parantua. En tiiä. Outo olo. Ja takki tyhjä.
Huomenna on lähtö Helsinkiä kohti kello 10.30. Mentäiskö hotellin yläkertaan bilettään Uniklubin kanssa. Vai.
Aamulla (viiden tunnin unien jälkeen) hoidan kahden leffan laskua (Inception on se toinen, ei “Omas mit Schwanzen”) tiskillä. Maksupääte takkuilee, joten respa sanoo: “Antaapa olla”. Reilu meininki. Ja sitten jäiseen bussiin (-23), missä muutama lasipullo on räjähtänyt. Ja kaasu meinaa hirttää kiinni. Kunnes viidenkymmen kilometrin matelun jälkeen huomataan, että Halmkronan kitaravahvistimen kotelo painaa tavaratilassa kaasuvaijeria.
Kun hyppään iltapäivällä taksiin Kisahallin parkkipaikalta, kysyy kuski: “Soitatsä Freukkareissa”. Teen polttoitsemurhan takapenkillä.
« sivun alkuun
03.12. Mikkeli, Vaakuna
Mikkeliin on lyhyt matka keikkatunnelmaan oloutumisen kannalta. Kaikki tulevat kokoontumispaikalle Kisahallille kuka milläkin. Aleksia tuuraava Kalle on myöhässä. Soitamme. On kotona, päissään. Ottaa taksin. Hyvä, päästään vittuilemaan, sillä ajoissa oleminen on meidän orkalle fetissi. Sitten tien päälle. Matka on hiljainen, mitä nyt Kalle ja Väne käyvät bussin viinikaappiin kertyneen jäämistön kimppuun. Perillä neljän aikaan.
Järjestäjä tulee vastaan, kättelee, selittää kuviot. (Harvinaista, joten mainitaan ihan erikseen.)
Kiertuekauppaa pitää tänään Halmkronan työkaveri Katja. Tänään ei ole omaa PA:ta, ja vuokrakamojen säätö vie aikansa. Kun teemme soundtsekkiä, matala lava kumisee kuin itsensä Perkeleen värinähälytys. Tilan erikoisen muodon takia bassotoistokaapit ovat lavalla, joka on ontto. Hitto, että käy päähän. Ääni jyrisee kaikkien solujen läpi kuin hakattaisiin pienillä sähkönyrkeillä. Mitähän tästä tulee. Keikkaan on viisi tuntia.
Ruokailemme peruskamaa hotellin ystävällisessä ravintolassa. Sitten on aikaa lueskella, verrytellä tai katsoa telkkaria pari tuntia. Kymmenen aikaan kokoonnutaan takahuoneeseen, joka on ihan eri puolella taloa kuin lava. Entinen hotellihuone. Eikä tuo ole enää minibaari, se on baari! Nautimme parit drinkit ja orientoidumme.
Kahdeltatoista lavalle. Klubi on loppuunmyyty ja tungos on kova. Lava on korkea, ja siinä on kaide, joten olemme jotenkin kaukana ihmisistä. Järisyttävä lavasoundi on helpompi nyt kun sali on täynnä. Perhana, että on kiva soittaa. Setti on kohillaan myös.
Encoren jälkeen hotellin läpi takahuoneeseen. Bileet! Jotka leviävät.
« sivun alkuun
04.-05.12. Helsinki, Tavastia
Kaksi toisiinsasulautuvaa rikkinäistä, väkevää päivää. Tavastia on meidän kotilavamme, ja nämä ovat kahdeskymmenesyhdeksäs ja kolmaskymmenes keikkamme täällä. Ensimmäinen oli helmikuussa -89. Siihen aikaan Sielun Veljet oli vielä kasassa, Nirvanaa ei vielä ollut ja Suomen itänaapuri oli nimeltään Neuvostoliitto.
Ajelemme Mikkelistä lumisateessa määränpäähämme Urho Kekkosen kadulle kolmeen mennessä. Helsinki on just niin harmaa kuin tähän vuodenaikaan kuuluukin. Yökerhosulkeisissa vertynyt henkilökunnan osa on hieman pyörällä päästään. Bussiaseman baarin sushi on pian todellisuutta minulle ja Halmkronalle.
Soundtsekki kuudelta. Harjoittelemme huomiseen settiin tulevia muutoksia varten. Sitten on aika nauttia rituaalisesta poronkäristyksestä. Johanna ja Aleksi pystyttelevät kiertuekauppaa. Nämä itsenäisyyspäivän (tai sen aaton) keikat ovat jo kohta kymmenvuotias perinne. Meille läheisin Tavastian järkkäri on täyttänyt vuosia ja viemme hänelle lahjaksi nimikoidun lapinpuukon, jonka Janne on jostain järjestänyt. Kaveri yllättyy täysin, mutta ilo on kyllä lahjan antajan puolella. Tässä vaiheessa keikkaan on enää puolitoista tuntia. Kokoonnumme takahuoneeseen keskittymään. Emin uusi maajohtaja käy moikkaamassa jossain välissä. Merimaata ei näy, joten hän on varmaan matkoilla. Ainakin yleensä hän tulee moikkaamaan.
Ilta on loppuunmyyty. Kun astumme lavalle puoli kymmeneltä tapahtuu jotain selittämätöntä. Me nousemme ilmaan.
Tietysti lavalla pyritään soittamaan mahdollisimman hyvin ja tunteella, jakamaan sitä tunnetta, jakamaan uhoa ja iloa läsnäolijoiden kanssa. Joskus käy kuin urheilussa, ja joukkue ei toimi. Joskus tulee ihmeellisiä hetkiä, kaikki asettuu kohdalleen ja yhtye saavuttaa yhteyden. Yleisöön, itseensä, musiikkiin, soittimiin, historiaansa. Tällä kiertueella olen sanoittajana ja laulajana uskaltanut elää laulujen tunteita mukana enemmän kuin aikaisemmin. Jokaisen biisin esittäminen on kuin pieni härkätaistelu omien muistojen ja tunteiden kanssa, nykyhetken ja laulun kirjoittamisen vaiheiden risteyskohta. Ja ihmisten silmät, rähinä, yleisön kanssa syntyvä spontaani huumori, musiikin mysteeri ja simppeli rokin soittamisen ilo. Hiljaisuuden hetket.
Tänään me nousemme ilmaan. On ratkiriemukasta, pelottavaa, lempeää, kauheaa. Tuntuu kuin laulaisi jokaisen korvaan yksitellen, täysillä. Tuntuu kuin piru olisi irti ja itse olisi se piru.
Setin jälkeen olen täysin poikki. Sanoinko, että täysin poikki. Vänä, joka on kuusitoista vuotta tehnyt meille valoja tulee takahuoneeseen ja sanoo, että taisi olla parhaita ellei paras keikka minkä hän on meiltä nähnyt. Se on isosti sanottu. Onneksi Hukka on naama peruslukemilla ja mutisee vain, että “en jotenkin saanut soundeja sellaisiksi kuin ois halunnut”.
Teemme massiiviset drinkit. Toiset käyvät suihkussa ja vaihtavat puhdasta päälle. Minulla on kyyti kotiin, onneksi. Ilta samenee väsymykseen ja auvoon.
Ja sitten on taas ilta ja olemme Tavastialla. Kuudelta on treenit. Vaihdamme settilistaa osittain. Tai kuten joku sanoo: “kun tää nyt on viimein opittu ja todettu toimivaksi, niin minkä takia meidän pitää rangaista tän illan yleisöä jollain ihme kokeiluilla”. Totta sekin.
Tämäkin ilta on loppuunmyyty. Ja tarjolla on poronkäristystä. Joka on muuten helvetin hyvää. Sille kirja-arvostelijalle joka ihmetteli, miksi päiväkirjateoksessani vihaan kaupallisuutta ja nykyaikaa ja siitä huolimatta listaan aika-ajoin keikkojen yleisömääriä sanon, että kuule hassupuppeli, just sen takia! Meidän yleisö vihaa myös kaupallisuutta ja nykyaikaa.
Puoli kymmenen karautus lavalle. Ja eilinen lähes toistuu. Ei aivan, mutta soitto kulkee, ja jopa Rasio yltyy mikrofonin ääreen välispiikkaamaan muutaman kerran. Kaikkee sitä näkee. Keikan alussa on jotain sähkövikaa ja kuulemme, että rokki soi salissa mallikkaasti vasta muutaman biisin jälkeen. Harmillista. Sen jälkeen asiat tuntuvat luistavan. Setti on kiertueen toistaiseksi pisin (tänään ei ole aikarajoja).
Sitten taas turvassa pienoissukellusveneessä, jota takahuoneeksi kutsutaan. Tosin huone pelmahtaa täyteen puolisoita ja työtovereita tänään. Keskustelu käsittelee mm. sitä, kuinka yleisön seassa ei moni tiedä, että lavalta näkee kaiken, joka ilmeen, ihohuokosen.
Huomiseen on vielä matkaa ja huomiseen kuuluu eräille muunmuassa matka Lappeenrantaan, missä Kotiteollisuus-yhtyeen jäsenet viettävät yhteisiä syntymäpäiviä.
Voi tätä elämätä. Vielä yksi keikka Iänetiä.
« sivun alkuun
11.12. Tampere, Pakkahuone
Lähden Porvoosta bussilla, joka on Kisahallin kohdalla aikataulun mukaan puoli kahdelta. Lähtö on sovittu kahdeksi. Eilisiltainen Springsteen-dokkari on innostanut taloutemme nisäkkäät soittamaan levyjä pitkälle yöhön, joten olen hieman nuutuneen oloinen. Mukana on myös hillitön säkki täydennyskamaa kiertuekauppaan. Ja Aleksin häälahja. Auto lähtee myöhässä. Selän takana istuu kaksi nuorta miestä, jotka juoruavat käsittämättömän voimakkailla nenä-äänillä lähipiirinsä ihmisuhteista. Siis eihän Petteri oikeesti Anuu voi rakastaa! Se on sille vaan niinku koriste. Sattuu.
Lintsin kohdalla selviää, että liikenne ohjataan poikkeusreittiä. Rekka poikittain lumisateessa tai jotain. Soitan keikkabussiin. Yritän laskea, miten nyt pääsen Kisahallille. Kello on jo kaksi. Hyppään kyydistä Hakaniemessä. Etsin taksitolpan yltyvässä pyryssä. Ei autoja. Soitan. Emme voi luvata autoa puoleen tuntiin, sanovat. Katselen ratikoita. Kaikki kiertävät vähintään Laajasalon kautta ennenkuin tulisivat määränpäähäni. Laskeudun metrokuiluun kasseineni. Ylimielisesti jätän maksut suorittamatta. Punk. Metro on myöhässä ja automaatti lukee pysäkeille väärät nimet. Kukaan ei näytä syntyperäiseltä suomalaiselta, mikä on tällä hetkellä vain positiivista. Jään Rautatieasemalla ja harpon muutamat portaat. Taksit tuolla. Yhtään autoa ei näy pyryssä. Jonossa on kuusi ihmistä. Ehkä pitää mennä junalla. Vieressä on Liberaalien vaaliteltta. Oottekste niinku oikeistoo vai vasemmistoo, kyselee joku tyttö soppatykin pitäjältä. Liberalismin aate niinku edeltää noita jaotuksia kuulen tykkimiehen selittävän kun viimein pääsen taksiin. Jonka kuljettaja on ilmeisesti mykkä eikä tunne myöskään päinkatsomisen tai nyökkäämisen motorisia toimintoja. Mutta ajaa se osaa. Olen Kisahallilla tuossa hyytävässä tuokiossa. Kaveri ajaa oikein keikkabussin oven viereen jalkakäytävälle. Ähellän kassini mukaan ja nousen laivaan. Kello on kymmenen yli kolme. Tällä Tampereenristeilyllä ei tehdä välipysähdyksiä.
Pakkahuoneen pihassa puoli kuusi. Ehdimme Jannen kanssa käydä heittämässä lounaat Koskikeskuksen kiinalaisessa ja heittää laukut viereiseen hotelliin ennen tsekkiä. (Talon sapuskana oli jotain poronkäristyksen tapaista, hillosipuleilla ja ällistyttävän pihillä lihamäärällä.) Henkilökunta raataa lavan kasaan ja pääsemme kokeilemaan luukuttamista viikon tauon jälkeen. Täällä on todella omituinen lavasoundi. Kumiseva, terävä, sähisevä. Kaikki kuuluu, mistään ei saa mitään selvää. No, läski demppaa ja iloksemme kuulemme, että illaksi on mennyt yli tuhatkaksisataa lippua. Plus että melkoinen vierasmäärä tulossa. Tupa turvoksissa, siis. Semmoinen piristää aina.
Tänä iltana show'n avaa Herra Ylppö & Ihminen. Siis Ylyppö ja pianistinsa. He tekevät soundtsekistään treenit. Hienoja, riisuttuja versioita Ylpön soolobiiseistä. Ja kolme uutta laulua. Intiimi meininki, vähän kuin monologiteatteria. Ylppö on selvästi puolipaniikissa ilman kitaravallien suojaa. Itepä ehotit!
Keikkoihin on vain pari tuntia, joten jäämme takahuoneeseen puuhailemaan ja jauhamaan paskaa. Viikari (siis illan promoottori) on järjestänyt raiderin viimeisen päälle (ei tapahdu monissa paikoissa) ja käy moikkaamassakin. Kuten myös ohjelmamyyjämme Karppanen, joka on niin pitkä, ettei hänen päätään näy.
Pienen meistä tai heistä riippumattoman aikataulusekoilun jälkeen Herra ja ihminen lutviutuvat estradille vartin yli yhdeksän. Hyvin tuntuu sujuvan. Minimalismidebyytti kärsii ehkä pienistä vireongelmista, mutta läsnäolo on komea ja ihminen soittaa pianoa tyylillä. Yleisö tykkää encoren verran, mutta se ei toteudu, koska duo on harjoitellut vain kuusi biisiä. Ylpön keikkaa edeltäneet “onko ruumispussit mukana” kyselyt vaihtuvat lavalta tultua innostuneeseen vapautuneisuuteen. Ja täyshyökkäykseen takahuoneen baarikaappia kohti. Meillä on kaksikymmentä minuuttia aikaa virittyä.
Lavalle viisi yli kymmenen. En muista koskaan nähneeni Pakkahuonetta näin täynnä (vaikka tiedän sen kerran kesällä 2005 olleen keikallamme täydempi, silloin oli myös terassit auki). Avaamme hanat. On ihanaa soittaa! Ääni kulkee, selkäkipu unohtuu, flunssa unohtuu. Nyt rokataan hieman. Yleisöstä on biisien aikana vaikea päätellä mitään, mutta niiden väleissä porukasta lähtee ääntä kuin pienestä armeijasta. Soitamme rennon, mutta kosiskelemattoman setin, jossa on vähän kaikkea vuosiemme varrelta. Tässä on CMX, ota tai jätä. Tai ota!
Encorehuuto on mieletön. Ja kun Pyörivien sähkökoneiden viimeiset äänet häipyvät, nähdään, kuinka demokratiasoolosta taas kerran hengissä selvinnyt Rasio pistää rakkaan Belsebuupinsa päreiksi ihan klassiseen malliin. Halmkrona osallistuu. Kiertue on päättynyt. Elämä jatkuu, vielä.
« sivun alkuun